Rippijuhlilla

Olin vaimoni kanssa naapurin nuoren konfirmaatiokirkossa ja rippijuhlilla. Näitä kutsujahan tulee kesäaikaan itse kullekin, pääosin luterilaisessa maassa kun elämme. Arvostan tällaisia juhlaviestejä, sillä ne kertovat, että usko(nto) ja siihen liittyvät perinteet ovat tärkeitä suurelle osalle suomalaisia, vaikka median kirjoittelusta muuta voisi päätellä.

Luterilaisen kirkon aikaa sitten jättäneenä oli kiintoisaa nähdä, millaisia muotoja rippikirkolla on tänä päivänä. Mitään suuria yllätyksiä ei tullut, ei ainakaan sellaisia, joihin en olisi osannut jollain tavoin varautua ottaen huomioon, että omasta rippikouluajastakin on kulunut kohta puolikas vuosisataa.

Konfirmaatiomessu vaikutti itse asiassa aika perinteiseltä, jos niin voi sanoa, tapahtuihan se etelähämäläisessä maalaisseurakunnassa. Virsisävelmät olivat uusia, siis ajalta jälkeen 1960-luvun, ja jos sävel olikin tuttu, oli sanat muokattu uuteen uskoon. Pekka Simojoen lauluista näyttää tulleen uutta virsiperinnettä luterilaisella puolella.

Messu toimitettiin luonnollisesti naisten voimin, sillä valtaosa ev.lut. seurakuntapastoreista on tätä nykyä naisia. Päivän evankeliumiteksti (Luuk. 12:13–21) eli vertaus rikkaan miehen suuresta sadosta selitettiin hyvin ja tuotiin myös tähän päivään. Plussaa antaisin lisäksi saarnan selkeydestä ja hyvästä artikulaatiosta.

Ehtoollisaineiden siunaaminen oli ainakin tässä messukaavassa todella ripeä toimitus. Ei siihen tosin kauan mene välttämättä katolisillakaan, jos vertaa ortodoksisen liturgian melko pitkiin rukouksiin. Ilahduttavaa sitä vastoin oli, että kirkkokansasta ylivoimaisesti suurin osa osallistui ehtoolliseen.

Me suomalaiset ortodoksit olemme tietynlaisessa kiitollisuudenvelassa rippikoululle, onhan oman  kristinoppikoulumme idea kesäleireineen lainattu luterilaisilta. Meillä olisi myös opittavaa siitä, millä intensiteetillä ja välittömyydellä ikäluokan nuoria pyritään rekrytoimaan seurakunnan toimintaan mukaan.

Leirin isoiset papin johdolla tulivat konfirmaatiokirkon jälkeen laulutervehdykselle kotiin, toki isäntäväen pyynnöstä. Vierailukutsuja oli tullut samalle päivälle neljään rippijuhlaan, mikä on pitkien etäisyyksien vuoksi ilahduttava määrä. Näissä seurakunnan, nuorten ja perheiden kohtaamisissa kylvetään siementä tulevien vuosien varalle.

Omiin ympyröihin etäisyyttä

Tätä kirjoittaessa kesän alku on kauneimmillaan ja suven ihanuudesta saavat toivottavasti nauttia muutkin kuin lomalaiset. Ortodokseille kesän ei tarvitse olla pelkkää löhöämistä, sillä kirkollisia juhlia ja tapahtumia on tarjolla lähes jokaisessa seurakunnassa. Kesä on praasniekkojen aikaa ja ensimmäiset niistä on jo vietettykin.

Kesällä jos koskaan kannattaa niin sanotusti nostaa kytkintä ja vierailla naapuriseurakunnassa tai vähän etäämmälläkin palveluksissa ja juhlissa. Pienessä kirkkokunnassa on terveellistä tutustua muidenkin seurakuntien elämään ja ihmisiin. Omiin pikku ympyröihin on hyvä ottaa välillä etäisyyttä.

Vieraat tuovat myös iloa seurakuntaan varsinkin, jos tulijoita on vähän isompi porukka. Pienen pyhäkköseurakunnan palvelus tuntuu aivan toisenlaiselta, kun tavanomainen puolityhjyys täyttyy kirkkokansasta. Itse koin tällaisen iloisen yllätyksen toukokuun lopulla Hyvinkään kirkossa, jonne Itä-Helsingin ortodoksit olivat tulleet pyhiinvaellukselle isä Jyrkin johdolla.

Toinen asia on sitten se, millaisia terveisiä vieraat tuovat tullessaan. Tarkoitan epävirallista kuulumisten vaihtoa ja sen sellaista. Hyvinkään tapauksessa ei ollut moitteen sijaa, mutta kun ollaan liikkeellä pienemmällä porukalla ja tavataan tuttuja, ei ole aina helppoa erottaa, onko kuulumisten kysyjän vaikuttimena aito myötäeläminen vai silkka uteliaisuus.

Toisaalta tiedonjano on inhimillistä, ja pienessä kirkkoyhteisössä epävirallinen informaatio leviää ajatustakin nopeammin. Olennaisempaa ehkä on, millä mielellä asioista kerrotaan. Usein näissä yhteyksissä tulee mieleen liturgian loppurukousten kohta ”...että koko tämä päivä olisi meille täydellinen, pyhä, rauhallinen ja synnitön...”. Ehkä olisi parempi sulkea suunsa, mutta minkäs teet.

Pienet yhteisömme ovat haavoittuvia ja mielensä voi pahoittaa monestakin syystä. Joskus yksikin väärä sana, teko tai laiminlyönti voi johtaa yhteyden katkeamiseen tuttuun pyhäkköön tai seurakuntaan. Papistomme on tässä suhteessa avainasemassa, ja heistä paljolti riippuu, millaiseksi ilmapiiri ja ihmissuhteet seurakuntayhteisössä muodostuvat.

Joka tapauksessa kannustaisin kaikkia osallistumaan myös naapuriseurakunnan palveluksiin ja tapahtumiin. Joillekin se on jopa välttämätöntä sen vuoksi, että oman seurakunnan palvelukset voivat olla kaukana tai hankalien kulkuyhteyksien päässä. Tutustumalla uusiin kuvioihin oppii aina myös jotakin uutta.

Kun puhuin papiston tärkeydestä, samaan hengenvetoon täytyy mainita myös kanttorit. Jos pyhäköstä puuttuu oman papin lisäksi myös oma kanttori, kuorotoiminta näivettyy ja pikku hiljaa hiipuu myös jumalanpalveluksiin osallistuminen ja muu toiminta, joka on usein pienissä seurakunnissa kanttorin varassa.

Jotain on vialla, jos viidensadan ortodoksin kaupunkiyhteisössä liturgiaan osallistuu tavallisena sunnuntaina hädin tuskin 10–15 seurakuntalaista. Kun pyhäkköjen miehityksestä tai palvelusten määrästä tingitään, ollaan muna vai kana -ongelman edessä. Helppoja ratkaisuja ei toki ole, mutta työtä ainakin on tiedossa – nimittäin sisälähetystyötä.