sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Idän ja lännen välissä

Suomesta on sanottu, että kuulumme länteen, mutta haluamme säilyttää hyvät suhteet myös itään. Oman kirkkomme sijoittumisesta vastaavanlaisessa katsannossa ei voi sanoa samaa, mutta eipä oikein päinvastaistakaan. Olemme jossain siinä välissä, koska olemme integroituneet läntiseen kirkolliseen kulttuuriin monin eri tavoin, toisin kuin ortodoksit muualla lännessä.

Asia tuli mieleen katsoessani presidentti Koiviston hautajaisia helatorstaina. Koivistohan muistetaan Suomen läntisen orientaation takuumiehenä. Presidentin vävy Heikki Allonen totesi muistotilaisuudessa ruotsiksi, että ”hautajaispäivästä muodostui sekä valtiollinen, sotilaallinen, että oikealla tavalla hengellinen tilaisuus”. Sitaatin loppuosan merkitys jäi ainakin minulle hieman hämäräksi.

Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, vaikka hautajaispäiväksi oli valikoitunut helatorstai, Herran taivaaseenastumisen juhla. Emerituspiispa Eero Huovisen siunauspuheessa ei ollut viittausta juhlan aiheeseen, ellei yhtä kielikuvaa sellaiseksi halua tulkita. Liekö syynä Koiviston hiukan kompleksinen suhde arkipyhien siirtoon vai helatorstain vähäinen merkitys suomalaisille, mene ja tiedä. Huovisen tapauksessa kyseessä oli varmasti tietoinen valinta.

Ortodoksien osuus hautajaisjuhlassa kiteytyi kahteen otsikon kannalta merkitykselliseen havaintoon; virttä veisaavaan metropoliittaan ja Uspenskin saattokellojen soittoon. Dietrich Bonhoefferin virsi ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan” samoin kuin katedraalin kellojen ääni presidentinlinnan edustalla tarjosivat tuttua tarttumapintaa suomalaiseen ekumeeniseen todellisuuteen.

Vierailimme helatorstaina pienellä porukalla Heinolassa, Herran taivaaseenastumiselle pyhitetyn kirkon praasniekassa. Mennessä veimme kesäkukat vuoden 1999 bussiturman matkamiehenristille ja muistelimme edesmenneitä. Päivä oli jo tunnelmaltaan virittynyt valmiiksi siihen suuntaan.

Heinolan juhlassa oli tuvan täydeltä väkeä, ja erityisesti maahanmuuttajaperheitä lapsineen näkyi ilahduttavan paljon. He jos ketkä elävät sananmukaisesti idän ja lännen välissä. Muuttajille oma kieli ja kulttuuri ovat tärkeitä, mutta myös jumalanpalveluksiin ja yhteisön toimintaan osallistuminen. Maahanmuuttajat alkavatkin olla aktiivisin osa seurakuntaa myös moniaalla muualla kuin Kaakkois-Suomessa.

Kirkkomme on viime vuosina panostanut maahanmuuttajatyöhön, ja tulosta on syntynyt siellä, mihin on saatu tulokkaiden kieltä taitavaa papistoa. Muuttajat ovat edelleen kirkon potentiaalisin kasvualusta, vaikka kirkon jäsenmäärä muutoin näyttää kääntyneen laskuun. Olisi syytä kiireesti selvittää, miksi suomalaisten liittyjien enemmistö passivoituu ja katoaa vähin äänin kirkon elämästä.

Ortodoksievakot toivat seurakuntiin aikanaan melkoisen piristysruiskeen, vaikka heihin suhtauduttiin usein nurinkurisesti. Uutta verta tuovat nyt ortodoksiset maahanmuuttajat, joiden kanssa seurakuntien suomalaisten jäsenten tulisi löytää yhteinen sävel niin nopeasti kuin mahdollista. Kaikkialla tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin rohkaisevia.

Ehkäpä itse kunkin olisi hyvä siirtyä piirun verran omalle epämukavuusalueelleen ja ottaa kontaktia tulokkaisiin. Kirkossa, jossa eletään idän ja lännen välimaastossa, sen ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Näyttää näet siltä, että ilman maahanmuuttajien tuomaa kasvuvoimaa kirkkomme uhkaa lähivuosikymmeninä kutistua marginaaliin.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Huolettomuuden hyveestä

Huolehtimisesta on tullut suomalaisten uusi kansantauti. Se ilmenee usein uniongelmina; joko unen päästä ei tahdo saada kiinni tai sitten herää anivarhan aamulla murehtimaan asioita. On toki monia oikeitakin huolen aiheita tai sairauksia, jotka valvottavat. Mutta turhaa huolehtimista on ylettömän paljon.

Myös elämän hektisyys valvottaa. Ei riitä, että työ tunkee vapaa-ajalle, vaan vapaa-ajastakin on tullut työntekoon verrattavaa suorittamista. Ylikierroksilla eletyn elämän taustalta löytyy usein huoli omasta riittämättömyydestä.

Kuuluuko kristityn huolehtia tai olla huolissaan? Entä onko asioita, esimerkiksi kirkkoon liittyviä, joista saa ja kuuluukin olla enemmän huolissaan kuin jostain toisista? Onko peräti jonkinlaista ”pyhää murhetta”, joka oikeuttaisi itsensä?

Ensimmäisenä tulee mieleen Jeesuksen sana: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.” (Matt. 6:26). Maallisten asioiden murehtimista pidetään jopa syntinä, koska se osoittaa epäluottamusta Jumalan huolenpitoa kohtaan.

Myös kansanviisaudesta löytyy vastalääkettä huolestumiseen: ”Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää”, tosin sanonnan jatko kuuluu ”katsokoot viisaat eteensä”. Entisaikaan useasti viljellyn sananlaskun mukaan ”puhdas omatunto on hyvä päänalunen”.

Kristillisen eetoksen perusmoodina on huoli omasta pelastuksesta. Se ilmenee kristikunnan piirissä eri tavoin ja jopa kirkkojen sisällä esiintyy poikkeavia painotuksia. Apostoli Paavali puhuu Jumalan mielen mukaisesta murheesta, joka saa aikaan parannuksen (2. Kor. 7:10). Omien syntien murehtiminen ei ollut vierasta myöskään erämaaisille, vaikka synnin murheen sijasta puhummekin mieluummin katumuksesta.

Luterilaisen ”rautalankamallin” mukaan ihminen on pelastettu yksin sillä perusteella, mitä Jeesus on tehnyt kaikkien ihmisten puolesta. Jos kuuluu ihmiskuntaan, on pelastettu. Usko on väline, jolla omistetaan Kristuksen suorittama sovitustyö, joka koskee yleisesti koko ihmiskuntaa. (Ks.)

Siinä missä luterilainen oppi näkee hyvät teot vanhurskautumisen seurauksena, vanhojen kirkkojen opetuksessa teot kuuluvat pelastukseen, mutta niiden vajavaisuuden vuoksi joudumme aina viime kädessä turvautumaan Jumalan armoon.

Erot eivät ehkä olisi suuren suuria, ellei luterilaisen opin tulkinnassa olisi ajauduttu niin aavoille vesille kuin viime vuosikymmeninä on tapahtunut. ”Kaikki pääsevät taivaaseen” -tyyppiset irtiotot ovat tästä muutoksesta vain jäävuoren huippu.

Isä Kimmo Kallinen kertoo tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/17), että ihmisen hengellisessä elämässä on aikoja, jotka voivat viedä kauaskin kirkon ytimestä. Sellaiselle tulisi antaa tilaa ja suhtautua ymmärtäväisesti. Tuohon voisi jatkaa, että moni kirkolle uskollinen on kriisissä myöskin kirkossa tapahtuvien ikävien asioiden vuoksi.

Olisiko siitä jossain kirkon tasolla syytä olla huolissaan?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Jezuz kirkkopäivien mainosmiehenä


Nyt kun ortodoksit ovat keskittyneet pääsiäisen viettoon (16.4.–24.5.), täytyy ottaa tekstin aihe naapurikirkon puolelta. Siellä nuoria kaupunkilaisia kutsutaan kirkkopäiville Turkuun mainoskampanjalla, josta avautuu hyvä tilaisuus pohtia Jeesuksen olemusta; kuinka Hänet ymmärretään eri kirkkojen piirissä.

Uskontunnustushan on kristityillä yhteinen filioque-lisäystä (ja Pojasta) lukuun ottamatta. Mutta kuinka Jumalan Pojan olemuksen eri puolet painottuvat kirkkojen puheessa ja kristittyjen itseymmärryksessä? Sehän tässä nyt kiinnostaa.

Luterilaisten kirkkopäivien katumainoksissa Jezuz on kommentoinut tägiä muistuttavilla teksteillä kampanjaan sorvattuja mainoslauseita. Tapahtuman järjestäjien mukaan Jezuz-nimi voi tarkoittaa ketä hyvänsä tai sen voi tulkita Jeesukseksi. Siis että kommentaattori olisi Jeesus Kristus, Jumalana ja ihmisenä – vai sittenkin ihmisenä?

Mainoskampanja on herättänyt huomiota ja siten saavuttanut tavoitteensa. Kirkkopäiville osallistumista se tuskin lisää. Ainakin yksi kirkkopäiville keskustelijaksi merkattu pappi on pahoittanut mielensä ja perunut tulonsa. Sama pappi tosin taisi perua myös muuttonsa Tansaniaan, joten perumisten perumisiakin voi olla tulossa.

Jezuz-nimen käyttö kampanjassa on kirvoittanut keskustelua siitä, kumpaan suuntaan luterilaisten ymmärrys Jeesuksesta painottuu, jumaluuteen vai ihmisyyteen. Luterilaisten tunnustuskirjojen valossahan asiassa ei ole mitään epäselvää, mutta entä kirkon ja sen piirissä vaikuttavien liikkeiden puheessa ja itseilmaisussa?

Rohkenen väittää, että moni ortodoksiksi kääntynyt luterilainen tai entinen sellainen on saanut aikamoisen ahaa-elämyksen oivaltaessaan, että Jeesus on myös Jumala. Oivallusta edesauttaa Pyhän Kolminaisuuden (Kristuksen jumaluuden) runsas esiintyminen kirkon jumalanpalvelusteksteissä, veisuissa ja liturgisessa perinteessä.

Luterilaisten virsien ja etenkin hengellisten laulujen kielikuvasto on vanhastaan painottunut Jeesuksen elämään ja kärsimyksiin, jolloin tavallisen maallikon käsitys Jumalan pojasta voi saada voittopuolisesti inhimillisiä ulottuvuuksia. Lisäksi joidenkin liikkeiden julistuksessa käsitys Isästä ja Pojasta tuntuu olevan kovin dikotominen, kahtiajakautunut.

Tarkkailkaapa huviksenne eri kristillisten suuntausten kieltä; vissejä eroja löytyy vaikkei mentäisi varsinaiseen sisältöön. ”Kieli on kaiken mieli” kuten Erno Paasilinna on todennut.
Tärkeää on paitsi se, mistä puhutaan ja miten puhutaan, myös se, mistä vaietaan.

Ortodokseille tuttua sanaparia ”Kristus Jumala” tai asian yhtä selvää sanoittamista saa usein turhaan etsiä eri kristillisten tunnustusten teksteistä. Meillä Kristuksen jumaluus esiintyy valtaosassa suurten juhlien ja monien keskiarvoisten juhlien tekstejä. Lisäksi on tietysti Jumalansynnyttäjä Neitsyt, Jumalanäiti.

Jeesuksen ihmisyyden ylikorostus, joka sivumennen sanoen oli yksi 400-luvun harhaopeista, voi johtua protestanttisessa muodossaan myös siitä, ettei heidän eetoksessaan oikein ole sijaa Jumalanäidille, Jumalansynnyttäjälle. Neitsyt Marian kunnioitettu asema vanhoissa kirkoissa suojelee tällaisilta ylilyönneiltä vähentämättä kuitenkaan mitään Kristuksen täydestä ihmisyydestä.