Uutispommi

Menossa olevan kirkolliskokouksen suurin uutinen taisi tulla eilen, kun metropoliitta Ambrosius ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vuoden 2017 loppuun mennessä. Metropoliitalla on dramatiikan tajua kuten viime vuosina on nähty; hän ilmoitti asiasta sille joukolle, jonka tulee valita hänelle seuraaja vuoden kuluttua. Spekulaatiot käynnistyivät saman tien, ja asiasta tuli taatusti kokouksen epävirallinen ykkösaihe. Saattaapa arkkipiispan istuimen siirto Helsinkiin saada uutta tuulta purjeisiin sekin.

Ei liene salaisuus, että tietoa Ambrosiuksen eläkkeelle jäämisestä on viime vuodet odotettu kuin kuuta nousevaa. On hän siitä kuulemma jotain suljettujen ovien takana vihjaissutkin, mutta ei koskaan mitään selvää ja sitovaa. Sellainen on tietysti vallankäytölle yleensäkin ominaista; epätietoisuudessa alaiset pysyvät sopivasti varpaillaan.

Yllätyksellisyys kuuluu Ambrosiuksen luonteenlaatuun. Koskaan ei ole voinut olla varma, ovatko asiat seuraavalla kerralla niin kuin ne on kulloinkin sovittu. Mieli muuttuu tai sitten hän on todella taitava taktikko ja ”hämäyksen” mestari. Itse olen joutunut useammin kuin kerran ihmettelemään, että mistäs nyt tuulee. Se on ollut turhauttavaa, eivätkä isotkaan asiat ole tämän vuoksi edistyneet.

Kaksi vuotta sitten, kun aloitin tämän blogin, sain piispalta heti ensi postauksestani epäsuorat moitteet. Ne tulivat niin sanotusti keittiön kautta, koska olin tuohon aikaan seurakunnan luottamustoimessa. Olihan kirjoitukseni loppuosa tietysti räväkkää ja suorasukaista tekstiä, mutta siinä tilanteessahan nyt sitten ollaan. Tosin seuraajansa valinnan suhteen Ambrosius tuskin jää toimettomaksi.

Ei ole salaisuus sekään, että henkilösuhteet kirkon johdossa ovat tulehtuneet. Se on näkynyt paitsi tietynlaisena stagnaationa piispainkokouksen toiminnassa, myös siinä, ettei kriisien jälkihoitoa ole kyetty tekemään. Arkkipiispa Leon ja metropoliitta Ambrosiuksen näkemykset tradition merkityksestä ja ekumeenisista suhteista poikkeavat siinä määrin toisistaan, että kirkko on jo pitkään ollut tältä osin kaksiääninen ellei peräti hajaannuksen tilassa.

Ambrosiuksen lähtö merkitsee ennen pitkää ison ruletin pyörähtämistä kirkon johdossa. Arkkipiispa Leo voi nyt ryhtyä suunnittelemaan eläkepäiville vetäytymistä hänkin. Siihen tuskin vierähtää monia vuosia, koska Leolla on uskoakseni vielä paljon annettavaa rakkaan harrastuksensa karjalan kielen parissa. Moniko edes tietää, että karjalan kielen virallinen asema Suomen vähemmistökielenä vuodesta 2009 on pitkälti hänen ansiotaan.

Kulttuuriharrastuksissa tuskin tulee aika pitkäksi Ambrosiuksellakaan. Hyvät ekumeeniset suhteet luterilaiseen kirkkoon takaavat kelvollista pöytäseuraa pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Arkkipiispa Johannekselle löytyi eläkepäivillä luonteva rooli äitikirkon piiristä, joten hänellä ei ollut tarvetta pysytellä kotimaan parrasvaloissa. Toivoa sopii, että molemmat eläkkeelle vetäytyvät esipaimenet malttavat pitäytyä uudessa roolissaan, kun sen aika tulee.

Amatöörit asialla

Otsikko on hiukan provo, mutta aihe on tärkeä: asiantuntemus tai sen puute seurakuntien hallinnossa. Kirkkolaki tai -järjestys eivät sano sanaakaan siitä, millaista asiantuntemusta esimerkiksi seurakunnanneuvostoon valittavilta jäseniltä tulisi edellyttää. Jälki on sitten sen mukaista kuten viime vuosina on muutamissa seurakunnissa nähty.

Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin: ”Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.”

Seurakunnanvaltuustot valitaan vaaleilla, mutta neuvostoon, jolla sentään on melko laajat toimivaltuudet, voi päästä kuka hyvänsä seurakuntalainen, jonka valtuusto (käytännössä usein kirkkoherra) katsoo sopivaksi. Totta kai asiantuntemustakin arvostetaan, mutta kun sitä ei etenkään pienissä seurakunnissa välttämättä ole tarjolla.

Seurakunnanneuvoston yhtenä tehtävänä on valvoa valtuuston päätösten laillisuutta. Mutta kuka valvoisi, että seurakunnanneuvoston tekemät päätökset ovat lainmukaisia, siitä ei kirkkolaissa tai -järjestyksessä mainita halaistua sanaa. Ongelmia syntyy, kun juridiikan tuntemus seurakunnissa on usein kovin ohkoisella pohjalla.

Tiedän, että kirkollishallituksen mapeissa on läjäpäin oikaisuvaatimuskirjelmiä seurakuntien päätöksistä vuosien varrelta, mutta eihän sen näin pitäisi olla. Kyllä päätösten tulisi kestää päivänvaloa ilman, että joudutaan jatkuvaan valituskierteeseen tai peräti käräjille. Käräjille neuvoston maallikkojäseniä ei tosin helposti saa kuten Lahden tapauksessa nähtiin.

Jos on heppoisella pohjalla asiantuntemus, yhtä heppoiselta vaikuttaa myös neuvoston jäsenten vastuu tehdyistä päätöksistä. Ja jos oikein tiukka paikka tulee, voi esittää sopivasti ”tyhmää” ja piiloutua kirkkoherran, piispan tai jonkun muun teoreettista virkavastuuta kantavan selän taakse. Tällaistakin tapahtuu.

Jokin aika sitten kirjoitin myös: ”Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia.”

Vai mitä sanotte siitä, että seurakunnanneuvosto tekee seurakunnan tiedotusta koskevan, taloudellisesti varsin merkittävän päätöksen merkinnällä ”Luottamuksellinen” ja pyrkii pitämään pimennossa paitsi seurakuntalaiset, myöskin seurakunnan talousarviosta päättävän valtuuston. Sellaistakin sattuu, mutta ketä kiinnostaa?

Perussyy seurakuntahallinnon hapenpuutteeseen on kuitenkin siinä, että vähillä resursseilla ja heikohkolla osaamisella yritetään ylläpitää kelvollista julkishallintoa, jota luterilaisella puolella – kunnista nyt puhumattakaan – hoitavat virkavastuulla toimivat asiantuntijat, oman alansa koulutetut osaajat. Kuopion pappisseminaarissa, Joensuussa tai ulkomailla hankittu kirkollinen pätevyys ei siihen tasoon oikein riitä.

Ratkaisuksi ei kuitenkaan käy, että hallinto kaapataan hiippakuntiin, piispan peukalon alle, mitä pari vuotta sitten yritettiin. Se johtaa ojasta allikkoon ja päätösten etääntymiseen vielä kauemmas riviseurakuntalaisista.

Jollei ole varaa ylläpitää kunnollista kirkollista julkishallintoa, siitä on syytä luopua kokonaan. Ortodoksikirkon jäsenmäärä Suomessa yltää hädin tuskin tunnetuimpien avustusjärjestöjen tasolle, joten jonkinlainen yhdistysmuoto riittäisi oikein hyvin seurakuntien tarpeisiin. Kirkon tosi olemus ei edellytä nykyisenkaltaista pönötystä ja pöhötystä.

Iskikö sensuuri kirkkokalenteriin?

Uusi kirkkokalenteri vuodelle 2017 tulla tupsahti seurakuntaan, ja sitä heti tutkimaan, mitä yllättävää tällä kertaa on tarjolla. Liekö sensuuria, itsesensuuria vai perinteinen moka, virhe vai unohdus, että kirkon väestötilastot on esitetty kovin supistetussa muodossa. Kun tärkeistä väestömuuttujista esitetään vain kastetut ja kuolleet, joita on yli 300 enemmän kuin edellisiä, voisi äkkinäinen luulla, että kirkko on kuolemassa käsiin.

Alkuvuodesta kuitenkin uutisoitiin, että ”kirkkoon liittyi viime vuonna [2015] ennätysmäärä ihmisiä”. Miksi näitä lukuja ei näy enää kirkkokalenterissa? Siksikö, että samalla jouduttaisiin kertomaan, että kirkosta erosi 849 ihmistä. Ei suinkaan näitä erolukuja ole nyt ruvettu piilottelemaan? Sama koskee kirkon kannalta ei niin mairittelevia avioliittotilastoja, niitäkään ei enää löydy kalenterista.

Kalenterin viikkonäkymän taitossa on palattu kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa viikonpäivät ovat allekkain, eivät vierekkäin. Kalenterin muistiinpanotila ei ole kuitenkaan kasvanut kuten keväällä luvattiin, melkeinpä päinvastoin, sillä muisteltavia pyhiä ja muita asioita on ängetty sivuille aiempaa enemmän.

Onko tärkeätä muistaa 26.11. päivän kohdalla, että ”Suomen hallitus antoi asetuksen Suomen kreikkalais-katolisesta kirkosta 1918” tai että ”Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa (2001–) Leon (Makkonen, 1948–) virkaanastumispäivä” on 16.12. Kun vielä joulupaasto sekä paikoin esi- ja jälkijuhlat on merkattu kullekin päivälle erikseen, eipä ihme, että muistiinpanotilasta on uupeloa. Toisaalta kalenterin tekstit on painettu niin ohkoisella fontilla, että niiden päälle voi mainiosti kirjoittaa.

Matrikkeliosan mittavaa järjestöluetteloa on lyhennetty karsimalla yhteystietoja, koska ne löytyvät yleensä järjestöjen nettisivuilta. Karsintaa on tehty myös itse kalenteriosassa, sillä ekumeenista rukousviikkoa (18.–25.1.) tai saamelaisten kansallispäivää (6.2.) ei sieltä enää löydy.

Arkipäiville sattuvien suurten juhlien päivämäärät olisi minusta voinut painaa punaisella kuten joskus aiemmin, koska ohuesta fontista johtuen juhlat menevät helposti sivu silmien. Joskus muinoin toinen joulupäivä ja toinen pääsiäispäivä noteerattiin niin ikään lisävärillä. Liputuspäivien mustavalkoisessa symbolissa värit ovat väärin päin, joten se muistuttaa Ruotsin lippua!

Neitsyt Marian temppeliintuomisen juhlan (21.11.) nimi oli vuosien 2006–2008 kirkkokalentereissa temppeliinkäyminen. Sitä ennen ja sen ja sen jälkeen on käytetty temppeliintuomista. Sanoilla on vissi ero. Tuominen tähdentää Joakimin ja Annan antaman lupauksen täyttämistä, kun taas käyminen korostaa niitä askeleita, joita kolmevuotias otti temppelin rappusilla kohti suurta, tulevaa tehtäväänsä.

Ja kun oikein perataan ja raavitaan, löytyyhän sieltä kalenterista pari pikku virhettäkin. Vainajien muistelupäivien luettelossa Dimitrin lauantai on merkattu 28.10.:ksi, mutta varsinaisessa kalenteriosassa sijoitettu sentään oikealle päivälle 21.10.  Ja sokeana syntyneen sunnuntain päivämäärä on kai jäänyt vahingossa mustaksi.

Kalenterin nimiölehdeltä ilmenee julkaisija, Suomen ortodoksinen kirkko, mutta mainintaa kalenterin toimittajasta tai toimittajista, jos heitä on useampia, ei löydy mistään. Sitä tietoa olisin kaivannut. Kenelleköhän kalenterista voisi antaa palautetta?