Sielunhoitokortti

Luterilaisella puolella syntyy joskus innovaatioita, joista me ortodoksitkin voimme päästä osallisiksi. Tunnetuin esimerkki on 1700-luvulla syntynyt rippikoulu, josta olemme jo kauan sitten kehitelleet oman version, kristinoppikoulun. Kristinoppileirit ovat kansainvälisestikin ainutlaatuisia ortodoksinuorten kohtaamispaikkoja – aito vientituote siis!

Otsikossa mainittu sielunhoitokortti lanseerattiin luterilaisessa kirkossa viime kesänä. Nimi voi johtaa harhaan, sillä kyse ei ole mistään sielunhoitopätevyyden osoituksesta, vaan sielunhoitotahdon ilmauksesta hiukan samaan tapaan kuin hoitotestamentissa.

Kortti on tarkoitettu viranomaisille ja hoitohenkilöstölle ohjeeksi niissä tapauksissa, joissa potilas ei itse kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan.

Sielunhoitokortin luterilaisessa versiossa allekirjoittaja pyytää tällöin kutsumaan paikalle papin tai seurakunnan työntekijän ja antaa samalla luvan hartaushetkiin, rukouksiin, synninpäästöön ja ehtoolliseen. Korttiin voi merkitä myös oman lempivirtensä. Sielunhoitokorttia säilytetään lompakossa tai käsilaukussa.

Kortin keksinyt Ulvilan seurakunnan diakoniatyöntekijä Taneli Nurmenniemi on kertonut havainneensa, kuinka sairaanhoitajat saattavat olla arkoja ottamaan sielunhoidollisia asioita esille potilaiden kanssa. Jotkut työntekijät jopa välttelevät aihetta oman vakaumuksensa vuoksi. Tilanne on todella hankala, jos asiaa ei voi kysyä potilaalta itseltään.

Nykyinen tietosuojalainsäädäntö ei sekään ole tässä asiassa eduksi. Sairaalat eivät välttämättä anna tietoa hoidossaan olevista potilaista edes oman seurakunnan papistolle, joten yksinäisen henkilön sairaalasielunhoitoa voi olla vaikea järjestää.

Sielunhoitokortti olisikin tarpeellinen myös ortodokseille, kunhan se ensin muokataan meille sopivaksi. Ortodoksien kohdalla kyse on usein siitä, osataanko kutsua paikalle oman kirkon pappia, kun sitä tarvitaan. Seurakuntien tulisi tietysti kyetä vastaamaan tällaiseen kysyntään.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sielunhoitokortin sujauttaminen lompakkoon on täysin vapaaehtoista. Siitä voi kuitenkin olla verratonta apua vaikkapa sellaiselle vanhukselle, jonka omaiset asuvat kaukana tai eivät tunne ortodoksisen kirkon käytäntöjä.

Jonkun mielestä ehkä riittää, kun on ortodoksiristi kaulassa ja ikoni pöydällä. Valitettavasti näin ei enää ole. Uskonnollinen lukutaito on Suomessa käynyt sen verran ohueksi, etteivät kaikki hoitoalalla toimivatkaan välttämättä ymmärrä ristin ja ikonin välittämää viestiä.

Lauma hajalle lyötynä

Sosiaalisessa mediassa on viritelty keskustelua Suomen ortodoksisen kirkon hajaannuksesta. Keskustelun taustalla vaikuttaa kaksi lähimenneisyyden tapahtumaa; Oulun piispanvaalin kiemurat syksyn 2014 kirkolliskokouksessa sekä tapahtumat Uspenskin katedraalin alttarissa vuosi sitten. Molemmat poikkesivat siinä määrin kirkon perinteisestä marssijärjestyksestä, että niiden on katsottu ilmentävän myös jonkinlaista hajaannusta kirkkomme piirissä.

Ei ole suuri salaisuus, että piispojen kesken vallitsee ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan kirkkomme kulkua tulisi ohjata. Piispainkokous näyttää olevan jokseenkin kyvytön ratkaisemaan akuutteja kysymyksiä. Yhtenä osoituksena tästä on sekin, ettei piispainkokous ole arkkipiispan lupauksista huolimatta vieläkään – vuosi tapahtumien jälkeen – kyennyt käsittelemään Uspenskin episodia ja metropoliitta Ambrosiuksen pyhältä synodilta saamaa varoitusta.

Tämä kaikki olisi tietenkin yhdentekevää, ellei sillä olisi vaikutusta myös ruohonjuuritason ajatuksiin ja mielipiteenmuodostukseen. Kirkon johdon tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat jatkuvan arvioinnin kohteena niin kirkossa kuin sen ulkopuolella. Papiston osalta vaikutukset ulottuvat myös siihen, millä tavalla ja millaisin tavoittein kirkon työtä tehdään.

Kirkossa tätä keskustelua käydään nimenomaan aktiivijäsenten piirissä eli joukossa, joka osallistuu jumalanpalveluksiin, toimii seurakunnissa ja tekee vielä runsaasti vapaaehtoista työtä kirkon hyväksi. On suuri kiusaus lohduttautua sillä, ettei tuo joukko ole suuren suuri – vain joitakin prosentteja kirkon jäsenmäärästä – mutta se on laiha lohtu. Enemmistö on toki hiljaa, mutta se äänestääkin jaloillaan; kuka mistäkin syystä, kuten viime vuosina on nähty.

Suomen ortodoksisen kirkon hajaannus ei ole uusi keksintö, jos sitä nyt hajaannukseksi halutaan kutsua. Sen siemenet kylvettiin itse asiassa jo 1920-luvulla, jolloin kirkkomme oli voimakkaiden kansallistamistoimien kohteena. Tuolloiset ratkaisut tehtiin osaksi pakon edessä, osaksi ne olivat tarkkaan harkittuja poliittisia siirtoja. Tuon ajan peruja on muun muassa se, että pääsiäistä vietetään meillä eri aikaan kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Maahanmuuton myötä tämäkin asia on taas ajankohtaistunut.

Ortodoksiväestön asuttaminen sodan jälkeen häviävän pieneksi vähemmistöksi luterilaisen enemmistön keskelle merkitsi silloisessa asenneilmastossa alkua oman identiteetin murenemiselle. Seka-avioliitot ja lasten kastaminen painostuksen alaisena luterilaisiksi olivat niin kulttuurisessa kuin uskonnollisessakin mielessä katastrofi, elleivät suoranainen etninen puhdistus. Elämänarvojen maallistuminen ja modernisaatio veivät sitten loput, mitä omasta uskonnollisesta identiteetistä oli jäljellä. Tämä kaikki on nähtävä taustalla, kun arvioidaan kirkkomme tilaa tänä päivänä.

Tähän on sitten tultu: valtaosa kirkon jäsenistä antaa piut paut kirkon opetukselle, saati että tulisi sitä edes joskus kuulemaan sunnuntain jumalanpalveluksiin. Kirkon sakramentteja hyljeksitään, mikä näkyy ortodoksien alenevista kaste- ja avioliittoluvuista. Katumuksen sakramentille ei ole ollut tungosta enää aikoihin, poikkeuksena tietysti maahanmuuttajat.

Tästä tällaisesta hajaannuksesta olen kaikkein eniten huolissani.

Uskon kieli, uskon mieli

Kuuntelin oppilaideni kanssa pätkän Andreas Kreetalaisen katumuskanonia oppitunnilla ja heijastin samalla kanonin tekstiä valkokankaalle, mutta eiväthän ne täsmänneet. Arkkipiispa Paavalin herkällä äänellä resitoima teksti (1982) tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta nykytekstiin verrattuna. Tilanne on valitettavan tuttu myös monien muiden kirkollisten tekstien yhteydestä.

Mikä siinä on, että nämä rukousten ja veisujen nykykäännökset eivät kosketa sielua samalla tavalla kuin 1930-luvun raamatunkäännöksiin pohjautuvat tekstit?

Uusia käännöksiä perustellaan milloin ymmärrettävyyden parantamisella, milloin teologisella täsmällisyydellä. Vuoden 1992 käännöksestä ovat monet raamatuntuntijat löytäneet lukuisia epätarkkuuksia, jopa virheitä, joskin uuden Raamatun kieli on keskivertokuulijalle helpompaa ymmärtää. Onko siitä sitten hyötyä, jos sisältö ei täsmää?

Otetaanpa näyte tutusta katumuspsalmista 51, jae 8: ”Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet.” Ja uuden käännöksen mukaan: ”Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut.” Ei liene kahta sanaa, kumpaa tekstiä kirkolliseen kieleen tottumattoman kuulijan on helpompi ymmärtää.

Mutta jotta tämä ei menisi liian helpoksi, otetaanpa jakeesta vielä Septuagintan mukainen ”kirkollinen suomennos”, kuten kansilehdellä mainitaan, vuodelta 2010: ”Sinä saat minut kuulemaan iloa ja riemua, nöyryytetyt luuni pääsevät iloitsemaan.” Tässä käännöksessä luut taas ilahtuvat, mutta mitä miettii satunnainen kuulija?

Vuoden 1992 käännöstyön tavoitteena on ollut ”selkeä, luonteva ja nykyaikainen yleiskieli”. Siinä on tietoisesti luovuttu erityisestä ”raamattukielestä” ja pyritty ”ensisijaisesti välittämään lukijalle Raamatun tekstien sisältö”, kuten käännöksen esittelystä ilmenee. Tässä ei siis ole kaikkien mielestä täysin onnistuttu.

En puutu tässä tarkemmin kiistaan, jota käytiin kirkkomme piirissä Septuagintan mukaisen psalmikäännöksen julkaisemisesta viime vuosikymmenen lopulla. Toteanpa vain, ettei se taida olla vieläkään aktiivisessa jumalanpalveluskäytössä Helsingin hiippakunnan alueella.

Uuden nuottiliturgian (2011) tekstien toimitustyö tehtiin vuoden 1992 raamatunkäännöksen pohjalta ja sen kyllä huomaa. Veisujen runollisuus on tipotiessään, eikä laulettavuudessakaan ole paikoin hurraamista. Mihin piispainkokouksen ratkaisu mahtoi perustua, ekumeniaanko?

Mutta jospa uskon kieli onkin jotain muuta kuin arjen kieltä – uskon äidinkieltä, jonka oppii kirkossa käymällä. Uuden kielen ja mielen omaksuminen ei ole koskaan helppoa ja pitäisikö sen ollakaan? Jos toimitustyön tavoitteena oli saada passiiviset ortodoksit liikkeelle tai kirkon jäsenmäärä kasvuun, ei hyvältä näytä.