Tilastojen karua kertomaa

Vapaa-ajattelijat ennättivät jo viime viikolla uutisoida ortodoksien vilkkaasta kirkosta eroamisesta ja uutinen upposi mediaan kuin kuuma veitsi voihin. Kirkostamme todellakin erottiin viime vuonna jäsenmäärään suhteutettuna 1,3 kertaa useammin kuin luterilaisesta, joskin myös kirkkoon liittyjiä oli suhteessa neljä kertaa enemmän.

Ortodoksisesta kirkosta erosi viime vuonna 849 henkilöä, joista 727 käytti edellä mainitun uutisen mukaan eroakirkosta.fi-palvelua. Ortodoksisen kirkon oma uutinen ennätyssuuresta kirkkoon liittyjien määrästä (1063) ei taida mennä yhtä hyvin jakeluun.

Kirkon uutinen näyttää perustuvan ajatukseen, että liittymisiä ja eroamisia voimakkaammin jäsenmäärään vaikuttaisi kastettujen ja kuolleiden välinen suhdeluku. Kyllähän se vaikuttaa, mutta vaikuttaako voimakkaammin, on jo toinen juttu.

Ev.lut. kirkossa yhtä kastettua kohti oli viime vuonna 1,13 kuollutta, kun meillä vastaava suhdeluku on peräti 1,69. Koska sattuneesta syystä ei voi sanoa, että meillä kuollaan liian usein, on sanottava, että meillä on liian vähän kastettavia, jotta jäsenistön ikärakenne saataisiin oikaistua ja jäsenmäärän kehitys takaisin kasvu-uralle.

Kirkosta eroamisten vaikutus jäsenmäärään on joka tapauksessa dramaattisempi. Toissa vuonna (2014), jolloin kastettujen ja kuolleiden määrät pysyivät kutakuinkin ennallaan edelliseen vuoteen verrattuna, kirkon jäsenmäärä putosi lähes parilla sadalla hengellä nimenomaan ennätyssuuren kirkosta eroajien määrän (926) vuoksi. Edes liittyjien määrän kasvu yli tuhanteen ei riittänyt paikkaamaan väen vähenemistä.

Kirkkoon liittyjien määrä on koko 2000-luvun vaihdellut tuhannen kahta puolta vuosittain. Liittyjien ikärakenteesta kertonee jotain se, ettei kastettujen määrä ole kuitenkaan näinä vuosina lisääntynyt, pikemminkin päinvastoin. Kirkon rekisterinhoitaja Harri Tajakka tarjosi pari vuotta sitten selityksen lapsikasteiden määrän vähenemiselle: lapsia jätetään aiempaa enemmän kastamatta [ortodoksisen] kirkon jäseniksi.

Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin lapsia jätetään kokonaan kastamatta, vai kastetaanko heitä taas lisääntyvässä määrin luterilaiseen kirkkoon? Seka-avioliitoissahan molemmat ratkaisut ovat mahdollisia ja melko ilmeisiäkin riippuen siitä, onko ortodoksin puolisona luterilainen vai väestörekisteriin kuuluva.

Ortodoksien solmimista avioliitoista yli puolet oli viime vuonna siviilivihkimisiä, mikä kertoo karua kieltään jäsenistön kirkollisen sitoutumisen asteesta. Ortodoksisia vihkimisiä oli runsas neljännes ja muita, lähinnä luterilaisia vihkimisiä viidennes.

Heikosta sitoutumisesta ja/tai huonosta kotoutumisesta kirkkoon kertoo myöskin kirkosta eroavien jatkuvasti suuri määrä. Eroajissa täytyy olla varsin runsaasti myös kirkkoon vastikään liittyneitä. Kirkostamme on sen myötä tullut läpikulkupaikka monille hengellistä kotia tai muuta lohtua etsiville. Se on surullista. Onkohan sille jotain tehtävissä?

Paastoava kirkko

Ortodoksista kirkkoa luonnehditaan usein ylösnousemuksen kirkoksi. Sitä se tietysti onkin. Mutta yhtä lailla kirkkoamme voisi kutsua myös paastoavaksi kirkoksi etenkin näin suuren paaston valmistussunnuntaiden lähestyessä. Suuri paasto onkin neljästä paastokaudesta ainut, johon kirkko johdattaa ja jossa se tukee jäseniään myös jumalanpalveluselämässä.

Paastoavan kirkon sijasta pitäisi tietysti puhua paastoavista ortodokseista, mutta heistähän meillä ei ole – eikä oikeastaan kuulukaan olla – tarkempaa tietoa: ”Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 16:17–18).

Joka tapauksessa neljän vuotuisen paastokauden mukaan laskettuna keskimäärin noin kolmannes ortodoksisesta kirkkovuodesta on paastoaikaa. Kun tähän lisätään vielä kaksi viikoittaista paastopäivää sekä erilliset paastopäivät, niin paastopäiviä onkin noin puolet kirkkovuodesta! Näin laajana paastoa noudatettaneen lähinnä luostareissa.

Pitkien paastokausien vastineeksi kirkkovuoteen kuuluu myös neljä* paastotonta jaksoa; Tuhlaajapojan viikko, viikko pääsiäisen ja helluntain jälkeen sekä puolitoista viikkoa joulun jälkeen. Itse asiassa paastoaminen on mainittujen juhlapäivien jälkeen kokonaan kielletty, koska näin halutaan korostaa juhlan suurta merkitystä ja suoda tietysti helpotusta paastossa kilvoitelleille. (*korjattu 14.1.)

Pääsiäisen varhaisen ajankohdan (27.3.) vuoksi myös helluntain jälkeinen apostolien paasto on tänä vuonna melko pitkä, runsaat viisi viikkoa. Lyhimmilläänhän se kestää vain viikon. Kaksi kesäpaastoamme sijoittuvat miltei parhaaseen grillikauteen, joten ne taitavat mennä useimmilta sivu suun ainakin ruokavalion osalta.

Kahdenlaisen paaston, hengellisen ja ruokapaaston, tärkeysjärjestyksestä taitetaan peistä miltei vuosittain. Toteanpa vain, että edellinen ei oikein ota sujuakseen ilman jälkimmäistä, jos sittenkään. Jälkimmäisestä taas on tullut aikakauslehdistössä jokakeväinen teema ilman mitään kytköstä paaston perimmäiseen tarkoitukseen, Kristuksen ylösnousemuksen juhlan vastaanottamiseen.

Alussa mainitsin, että suureen paastoon valmistautumista ja paastokilvoittelua tuetaan myös kirkon jumalanpalveluselämässä. Ensimmäisellä paastoviikolla toimitettavat katumuskanonit ja viikoittaiset ennenpyhitettyjen lahjain liturgiat tarjoavat hengellistä evästä paaston tielle.
Myös katumuksen sakramenttiin olisi hyvä osallistua paaston aikana.

Suuren paaston valmistussunnuntaiden evankeliumiteksteistä nousevat teemat; kaipaus, nöyryys, paluu/katumus, viimeinen tuomio/rakkaus ja anteeksiantamus, johdattavat hienolla tavalla kohti paaston hiljaisuutta. Suokaamme itsellemme tämä tilaisuus uudistaa suhteemme Jumalaan, lähimmäisiin ja omaan sisimpäämme.