maanantai 28. joulukuuta 2015

Elämmekö unessa?

Otsikon kysymys on lainattu opetusneuvos Yrjö Kallisen (1886–1976) samannimisestä puhekokoelmasta, joka ilmestyi vuonna 1971. Kallinen oli poliitikko ja maineikas puhuja, jonka pääteesinä oli ajatus, että nykyihminen elää ikään kuin valveunessa. Se estää häntä näkemästä mahdollisuuksia muutokseen, oman itsensä löytämiseen ja kääntymästä pois kärsimyksen ja itsetuhon tieltä.

Kallinen oli paradoksien mies. Hänet tuomittiin neljästi kuolemaan ja valittiin pasifistina Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Hän erosi kahdesti evankelis-luterilaisesta kirkosta ja liittyi kahdesti takaisin. Hän oli perehtynyt itämaiseen filosofiaan ja teosofiaan, mutta ei kuitenkaan sitoutunut oppeihin tai uskontoihin vaan enemmänkin etsi niitä yhdistäviä piirteitä.

Kallisen kenties vaikuttavin esiintyminen tapahtui pitkänperjantain iltana 1971 laajassa TV-haastattelussa, jossa hän käsitteli tuota unessa elämisen tematiikkaa. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan sekä mainitusta kirjasta että Ylen Areenasta. Esa Kirkkopellon näytelmää  (1995) Yrjö Kallisesta esitetään parhaillaankin Turun ylioppilasteatterissa.

Kallisen suhde kristinuskoon oli ambivalentti. Yhtäältä hän arvosteli institutionalisoitunutta kristinuskoa siitä, ettei se ole kyennyt viemään Kristuksen opetuksia käytäntöön, mistä kaksi kauhistuttavaa maailmansotaa ovat äärimmäisiä esimerkkejä. Toisaalta hän ihaili suuresti nuoruutensa Oulun aikaisen Pelastusarmeijan luutnantin, Saara Pärnäsen käytännöllistä kristillisyyttä ja elämänasennetta.

Kallinen teki pääosan työvuosistaan osuustoimintaliikkeen parissa. Armoitettuna puhujana hän oli kysytty vieras erilaisissa valistustilaisuuksissa mm. vankiloissa ja AA-kerhoissa. Hän uskoi yksilön omakohtaisesta heräämisestä liikkeelle lähtevään muutokseen.

Kallisen kriittinen arvio kristinuskosta näyttää pohjautuvan pääasiassa kokemuksiin oman aikansa luterilaisuudesta. Katolinen kirkkokin sai arvostelua osakseen, mutta ortodoksit hän jätti rauhaan. Syynä saattoi olla paitsi ortodoksien näkymättömyys julkisessa keskustelussa, kenties sekin, että Kallinen tunsi hyvin Dostojevskin ajattelua.

Entä olisiko Kallisella jotain annettavaa tämän päivän ortodokseille?

Vuonna 1968 pitämässään puheessa hän lainaa tunnetun brittiläisen biologin, kirjailijan ja humanistin, Unescon ensimmäisenä johtajana toimineen Julian Huxleyn teesiä uskonnosta ilman ilmoitusta. Sehän on tietysti jo ajatuksenakin vieras meille ilmoitususkoon kasvaneille kristityille, mutta jatketaanpa.

Kallisen tulkinnan mukaan dogmit, opinkappaleet ja myytit eivät ole uskonnon oleellisin osa vaan se, että ”Jumala on tässä ja nyt – näiden pöytien ääressä, hetkestä hetkeen (…) se on kaikessa, se on syntisessä, langenneessa, epäonnistuneessa niin kuin onnistuneessakin.” Kaiketi hän puhuu tässä ihmisestä Jumalan kuvana, vaikkei käytäkään juuri tuota termiä.

Kallinen näyttää uskovan, että jos ihminen löytää itsestään Jumalan kuvan, se merkitsee vääjäämättä uskonnollisen perspektiivin laajentumista ymmärtämään ja tietyssä mielessä hyväksymään myös muut uskonnon muodot, – ”mikäli ne tekevät hyvää, koettavat auttaa kärsiviä, [ja] helpottaa ihmiskunnan hätää.” Muodolla ei ole Kallisen mukaan väliä, sillä ”hedelmistähän puu tunnetaan. Jos se on oikeata Jumalasuhdetta, niin se näkyy oikeana elämänä, auttamisen tahtona.”

Tästähän ei ole pitkä matka vuorisaarnan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne….” (Matt. 25: 31–46). Useamman kuin kerran olen kuullut kuinka kirkoissamme julistetaan, että tässä on itse asiassa kaikki, mitä meiltä odotetaan. Mitähän me sitten vielä odotamme?

tiistai 22. joulukuuta 2015

On jouluyö, nyt laulaa saa

Suomessa ortodokseilla ei ole ollut omaa hengellistä joululauluperinnettä ehkä muutamaa Vaeltajan laulujen joululaulua lukuun ottamatta. Kristuksen syntymäjuhlan kirkkoveisuja sitä vastoin on, mutta ne soveltuvat harvoin kansanlauluiksi, eikä niitä ole siihen tarkoitettukaan. Olemme siis olleet suuresti riippuvaisia läntisen perinteen hengellisistä joululauluista.

Seitsemän vuotta sitten asiaan tuli parannusta, kun OKJ julkaisi Maria Takala-Roszczenkon kokoaman, kääntämän ja sovittaman nuottijulkaisun ”Ortodoksisia joululauluja itäslaavien mailta”. Se otettiin ilolla vastaan kirkkomme kuoroissa, ja vuonna 2009 julkaistu CD ”Julistaa viestin tähtönen” teki näitä koljada-lauluja tunnetuksi myös tavalliselle kirkkokansalle.

Koljada-laulujen nuottijulkaisu ja Ortodoksisen kamarikuoron äänilevy olivat merkittävä kulttuuriteko kahdestakin syystä. Ensinnäkin ne osoittavat, että ortodokseilla on tarjota myös omaehtoista hengellistä joulumusiikkia, eikä joka käänteessä ole tarpeen turvautua läntiseen lainaan. Toiseksi ne tähdentävät joulun merkitystä ennen muuta Kristuksen syntymäjuhlana.

Monet tutut hengelliset joululaulumme ovat peräisin keskieurooppalaiselta kulttuurialueelta, Saksasta, Itävallasta ja Ranskasta. Angloamerikkalainen joulumusiikki on suuntautunut ehkä enemmän kevyemmälle osastolle. Suomalaiset klassisen musiikin säveltäjät ovat niin ikään jättäneet pysyvän jäljen hengellisen joulumusiikin saralle.

Joulumusiikin genre on kuitenkin uudistunut viime vuosikymmeninä. Tuttujen hengellisten joululaulujen rinnalle on noussut uusia, jo klassikoiksikin muodostuneita joululauluja. Samalla rajanveto hengellisen ja muun joulumusiikin välillä on muuttunut ehkä hiukan häilyväksi, eikä välttämättä hengellisen musiikin tappioksi.

Uudemman ajan hengellisiin joululauluihin lukeutuvat Jaakko Löytyn ja Pekka Simojoen laulut ”Nyt taivaat avautuu” (1973) ja ”Tulkoon joulu” (1985), joista etenkin jälkimmäinen on saanut runsaasti soittoaikaa radiossa myös tänä jouluna. Samaan suosikkilaulujen sarjaan on noussut Vexi Salmen sanoittama ja Kassu Halosen säveltämä ”Sydämeeni joulun teen” vuodelta 1988.

Joulu herättää myös ristiriitaisia tunteita, sillä kristikunnan suuresta juhlasta on tekemällä tehty myös suuri kulutusjuhla. Yhtäältä pitäisi ostamalla nostaa Suomi suosta, mutta toisaalta monia kalvaa huoli toimeentulosta ja ympäristön tilasta. Joulun sanoma sopii huonosti yhteen kulutusyhteiskunnan arvojen kanssa.

Myös sota ja joulu muodostavat sovittamattoman ristiriidan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee John Lennonin ja Yoko Onon ”Happy Xmas (War Is Over)” vuodelta 1971. Tämä Vietnamin sodan vastainen laulu muistuttaa yhä, että sodat eivät ole ohitse, päinvastoin. Vuosikymmen myöhemmin julkaisi Hassisen Kone oman kriittisen kannanottonsa Ismo Alangon sävelin ja sanoin:

”Kuusen kauniit kynttiläiset hiljaa lepattaa, Jeesus-lapsen kasvot luo kuulasta valoaan. Ja tykit sylkee kuolemaa ja tuoksu napalmin. Kun joululapsen nimeen kaikuu käsky majurin. On jouluyö ja nyt laulaa saa...” Tuskallisen ajankohtaista tekstiä myös meille ortodokseille, kun ajatellaan vaikkapa Syyrian ja erityisesti Ukrainan tilannetta.

Kaikesta huolimatta, siunattua joulun aikaa suuren ektenian (2001) sanoin:
”Rukoilkaamme Herraa, että hän päästäisi meidät kaikesta vaivasta, vihasta, vaarasta ja hädästä [ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri tahoilla maailmaa sotiville].”
--

YouTube-linkkejä em. äänitteisiin:
"Ilosanoman nyt saamme"
"Nyt taivaat avautuu"
"Tulkoon joulu"
"Sydämeeni joulun teen"
"Happy Xmas (War Is Over)"
"On jouluyö, nyt laulaa saa"


lauantai 5. joulukuuta 2015

Katse kirkon ydinasioihin

Kirkon uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma vuosille 2016–2020 hyväksyttiin marraskuun kirkolliskokouksessa eleettömästi ja ilman suuria tunteita. Tiedä sitten, johtuiko tämä uskon puutteesta vai aidosta yksituumaisuudesta – ehkä molemmista. Suunnitelmia tulee ja suunnitelmia menee, saattoi moni ajatella.

Uudessa tavoite- ja toimintasuunnitelmassa on paljon hyvää. Se on edellistä lyhyempi ja kiteytyneempi, vain nelisen liuskaa tekstiä aiemman yhdeksän sijaan. Maailmojen syleilyn sijasta on keskitytty kirkon ydinasioihin.

”Alkavan viisivuotiskauden keskeisin tavoite on vahvistaa yhteisöllisyyttä, tavoittaa ja aktivoida entistä useampia kirkon jäseniä ja sitouttaa heidät kirkon toimintaan.” Taidatkos selkeämmin sanoa, mistä kirkon ydinongelmassa on kysymys. Ja vielä aivan konkreettisesti: ”Samalla on (…) lisättävä osallistumista jumalanpalveluksiin ja pyhiin toimituksiin.”

Kuinka temppu tehdään, sen toimintasuunnitelman laatijat ovat jättäneet toteuttajien eli seurakuntien pohdittavaksi. Kuitenkin todetaan, että tavoitteen saavuttaminen edellyttää ”entistä osallistavampien toimintamuotojen kehittämistä.” Mitähän ne voisivat olla?

Jumalanpalvelukset ovat kirkon ”ykkösnyrkki”, ja se on suunnitelman päälinjauksissa selvästi todettu: ”Jumalanpalvelukset ovat kirkon ydin. Jumalanpalvelusten toimittaminen on kirkon keskeisin työ kaikkialla.” Kirkon jäsenille vaaditaan osallistumismahdollisuuksia palveluksiin ja toimintaan koko maassa (!), mutta loppuasiakirjasta ei löydy konkreettisia keinoja tuon tavoitteen toteuttamiseksi.

Suunnitelmassa korostetaan myös lähimmäisvastuuta (diakoniaa) ja kirkon kasvatustehtävää. Aikuiskasvatukseen on asetettu paljon toiveita aktiivisuuden lisäämiseksi. Kirkon jäsenten odotukset ja ihmisten sitoutumistavoissa tapahtuneet muutokset aiotaan ottaa huomioon.

Peruspulmana esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan järjestämisessä on kirkon alueellisesti
heterogeeninen väestörakenne. Helsingissä on helppo saada koolle pari-kolmekymmentä asiasta kuin asiasta innostunutta, mutta teepä sama temppu maakunnissa! Siihen meitä ortodokseja on monin paikoin yksinkertaisesti liian vähän.

Joka tapauksessa seurakuntia tullaan jatkossa hiillostamaan aiempaa enemmän uuden suunnitelman ajatusten viemiseksi käytäntöön. Hiippakuntiakin (piispoja) on vastuutettu ohjaamaan suunnitelman toimeenpanoa. Saapa nähdä, riittääkö heillä siihen vielä motivaatiota. Toivottavasti riittää.

Uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma löytyy TÄÄLTÄ.