Kuka on lähimmäisesi?

Uskonnonopettajan työn parhaita puolia on, että se inspiroi tuon tuosta pohdiskelemaan itsestäänselvyyksiä uudelta näkökannalta. Suurin kiitos tästä kuuluu niille oppilaille, jotka eivät päästä opettajaansa helpolla. Kristinuskon perusasioissakin riittää pohtimista, onhan kyseessä usko, joka on täynnä paradokseja kuten apostoli Paavali jo osoitti!

Neljännen luokan kurssilla luetaan Jeesuksen vertauksia, joista osa on luvalla sanoen hiukan vaikeaselkoisia. Vai miten selittäisitte vaikkapa sinapinsiemenvertauksen merkitystä 9–10-vuotiaille, kun ei Raamatussa ole viitteitä siitä, että se olisi auennut opetuslapsillekaan.

Kertomukset tuhlaajapojasta tai laupiaasta samarialaisesta on helpompi selittää, joskin rationaalinen ajattelu haraa tuhlaajapojan tapauksessa kovasti vastaan. Mutta onpa tuosta toisestakin vertauksesta keksitty tehtäväkirjaan todella kimurantti kysymys: ”Ketkä ovat lähimmäisiäsi?”

Yllättävän monella oppilaalla vastaus kiertyy oman perhepiirin, kavereiden tai enintään sukulaisten ympärille. Mutta onko tuo nyt ihme, kun eivät vertauksen juutalainen pappi ja alttaripalvelijakaan nähneet ryöstettyä ja puolikuollutta miestä omana lähimmäisenään!

Kysymys avun tarpeessa olevien auttamisesta on tänä päivänä hiukan mutkikkaampi kuin Jeesuksen aikana. Ei sen vuoksi, etteikö meillä olisi mistä jakaa, vaan lähinnä siksi, kuinka kauas kunkin omasta elinpiiristä lähimmäisenrakkauden ja laupeudentyön velvoitteen voidaan kohtuudella katsoa ulottuvan.

Jeesuksen aikanahan leskiä, orpoja, sairaita ja rampoja olivat kadunvieret täynnään, joten autettavat olivat käden ulottuvilla. Kukaan ei myöskään voinut vedota siihen, että yhteiskunta huolehtii vähäosaisista. Meillä sitä vastoin huolenpito avun tarpeessa olevien lähimmäisten perustarpeista on hyvin pitkälle ulkoistettu korkean verotuksen kautta tapahtuvaksi. Yllättävän vähän tätä ulottuvuutta on tuotu esille.

Tuohon aikaan ei myöskään välittömästi tiedetty kaukaisten maiden hädästä saati että olisi organisoitu mittavia kansainvälisiä avustusoperaatioita. Uusi Testamentti tuntee ainoastaan yhden laajemman avustuskeräyksen, kun apostoli Paavali toimitti perustamissaan seurakunnissa kerättyjä varoja Jerusalemin pyhille (esim. Room. 15:25-26).

Mitenpä vastata tuohon otsikon kysymykseen, kun maailman hätä vyöryy uutisista tunnin välein tajuntaamme. Mikä on kylliksi ja riittävää, kun ei kaikkia kuitenkaan voi auttaa? Entä mitenkähän tuo vertaus kuuluisi, jos se kirjoitettaisiin tämän päivän todellisuudesta käsin?

Neuvostojen valta

Heti alkuun lämpimät onnittelut seurakuntavaaleissa valtuustoon jo valituille ja niille, jotka tullaan kuluvan viikon aikana valitsemaan – vaalihan on suurimmassa osassa seurakuntia vielä kesken. Ja lohdutuksen sana niille, jotka jäävät valitsematta: peli ei ole missään nimessä vielä menetetty. Todelliset vallankäyttäjät valitaan vasta tammikuussa!

”Valta neuvostoille!” huudettiin kurkku suorana vajaat sata vuotta sitten itänaapurissa, jossa tehtiin uutta uljasta isänmaata. Nythän tiedetään, miten siinä kävi, vaikka ikävästi näyttää historia tässäkin toistavan itseään, vieläpä Venäjän kirkon suosiollisella myötävaikutuksella.

Meidän kotoisessa pikku kirkossamme valta on jo neuvostoilla. Ai, kuinka niin? Lukekaapa ortodoksista kirkkolakia ja -järjestystä. Valtuuston valitsemilla seurakunnanneuvostoilla on todellakin aika tuhdisti valtaa, jos arvon neuvokset haluavat sitä käyttää tai huomaavat käyttävänsä.

”Seurakunnanneuvoston tehtävänä on edistää seurakunnan hengellistä elämää, vastata seurakunnan hallinnosta ja taloudenhoidosta sekä seurakunnanvaltuuston päätösten (…) laillisuuden valvonnasta (…) edustaa seurakuntaa ja käyttää sen puhevaltaa…” Siinäpä muutama valikoitu kohta kirkkolaista. –Vieläkö valta kiinnostaa?

Seurakunnanneuvoston vastuu talousasioissa on tainnut jäädä epäselväksi ainakin niissä seurakunnissa, joiden sotkuja joudutaan setvimään raastupaa myöten. Tuskinpa asia on kovin selvä muuallakaan. Lahden tapauksessa seurakunnanneuvostoa ei asetettu oikeudelliseen vastuuseen, mutta se ei suinkaan tarkoita, etteikö neuvostoilla ylipäätään olisi vastuuta seurakuntien varojen käytöstä.

Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnanneuvoston kuuluu muun muassa yleisesti johtaa seurakunnan toimintaa, huolehtia kirkkomusiikki-, kasvatus- ja diakoniatoiminnan sekä tiedotuksen järjestämisestä ja käyttää työnantajan puhevaltaa merkittävissä asioissa.

Seurakunnanneuvosto ei todellakaan ole vain valtuuston päätösten valmistelija tai pelkkä kirkkoherran kumileimasin. Neuvostolla on tietyissä asioissa itsenäistä toimivaltaa sekä lisäksi taloudellista päätösvaltaa seurakunnan talousarvion puitteissa. Kirkkoherra toimii neuvoston puheenjohtajana, mutta neuvosto voi halutessaan jakaa esimerkiksi asioiden valmisteluvastuuta laajemmille hartioille.

Neuvoston jäsenyys on töisevä paikka, jos homman ottaa vakavasti. Valtuustossa pääsee huomattavasti vähemmällä jo yksin siitä syystä, että se kokoontuu harvemmin. Voihan neuvostossakin lorvia tai jättää tulematta kokouksiin, mutta se ei ole kivaa kenenkään kannalta.

Vanhan sanonnan mukaan ”sellainen on sää kuin on kansakin”. Soveltaen voisi sanoa, että ”sellainen on seurakunta kuin on neuvostokin”, vaikkei kirkkoherran roolia tietenkään voi tässä suhteessa vähätellä. Jännää nähdä, mihin suuntaan seurakuntayhteisöt muuttuvat, kun remmiin ovat astumassa nuoremman papiston edustajat.