perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kreikka ja Venäjä

Liekö sattumaa, että tämän päivän Euroopan kaksi suurta huolenaihetta, Kreikka ja Venäjä, ovat molemmat ortodoksisia maita? Edellisessä tökkii talous ja jälkimmäisessä talouden lisäksi myös yhteiskunnallinen toimintavapaus. Kreikassa ortodoksisuus ei ole estänyt taloudellista suhmurointia ja Venäjällä uskontoa suorastaan käytetään hyväksi kansalaisyhteiskunnan kuristamisessa.

Uskonnolla ja vallankäytöllä on kautta historian ollut vahvat kytkökset. Kun  kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto, se ei suinkaan tapahtunut ilman valtapoliittisia tausta-ajatuksia. Tarvittiin yhdistävä aate laajan valtakunnan koossapitämiseen. Vähän samaa ajatusta on ilmassa kansalliskiihkolla höystettynä myös tämän päivän Venäjällä.

Ei tietenkään pidä luulla, että ”oikeauskoisuus” sinänsä johtaisi oikeisiin ja oikeudenmukaisiin poliittisiin ratkaisuihin. Mutta jotakin vaikutusta sillä uskoisi yhteiskuntaan olevan. Ei kai Kreikan ja Venäjän nykytila liene ainut mahdollinen, mikä tältä pohjalta on ajateltavissa.

Kreikan pääministeri Alexis Tsipras otti jo virkaanastujaisissaan etäisyyttä ortodoksikirkkoon epäämällä arkkipiispalta läsnäolon. Temppu oli tahditon, mutta ennen muuta se oli näpäytys kirkon suuntaan. Kreikassa kirkolla on suuria omaisuuksia, ja valtio on ainakin viime vuosiin saakka mm. maksanut pappien palkat. Kirkko on siis tavalla tai toisella ollut osallisena maan nykyisen ahdingon syntymisessä.

Kreikan kriisin ratkaisuyrityksissä Euroopan kulttuuriset raja-aidat ovat nousseet näkyviin. Liekö sattumaa vai muista syistä johtuvaa, että katolilaisten asuttama Ranska olisi tarjonnut viikonlopun maratonistunnossa Kreikalle lievempiä lääkkeitä kuin mitä puoliprotestanttinen Saksa ja muu Eurooppa olivat valmiita hyväksymään?

Sekä Kreikan että Venäjän osalta on puhuttu isoilla kirjaimilla luottamuksen puutteesta. Muu Eurooppa on kokenut, että maat ovat pettäneet keskinäisen luottamuksen, jota on suurella vaivalla koetettu rakentaa. Kreikka vääristeli taloustilastoja päästäkseen rahaliiton jäseneksi, ja Venäjä kiemurtelee kuin mato koukussa Itä-Ukrainan sodan yhtenä osapuolena. Totuus ei pala tulessakaan, mutta kyllä se vain näyttää palavan moneen kertaan.

Ei varmaankaan pidä vetää liian hätiköityjä johtopäätöksiä uskonnon ja politiikan suhteista. Joka tapauksessa meillä on nyt oma pieni koekenttämme uudessa hallituksessa, jonka kaksi voimamiestä on tunnustavia kristittyjä. Hallitusohjelmasta sitä ei tosin huomaa, mutta ehkäpä asia nousee esille esimerkiksi koulujen uskonnonopetuksen tulevaisuutta linjattaessa.

Kreikkalaiset ovat jo alkaneet kysellä Sipilän miljoonien perään (IS 17.7.) tavalla, jossa on selvästi erottuvia eettisiä ja moraalisia painotuksia. Olisiko poliittinen keskustelu pikku hiljaa saamassa muutakin käyttövoimaa kuin mitä kylmät talousluvut tuottavat?

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Schmemann

Ortodoksinen Veljestö on tehnyt suuren palveluksen kirkolle julkaisemalla isä Alexander Schmemannin (k. 1983) kasteteologiaa käsittelevän teoksen ”Of Water and The Spirit” suomeksi. Tämän kuten aiemmatkin Veljestön julkaisemat käännökset on tehnyt isä Matti Sidoroff.(1) ”Vedestä ja Hengestä” (2015) kuuluu myös Valamon kirjakerhon kesälukemistoon.

Venäläiseen emigranttiperheeseen Virossa 1921 syntynyt Schmemann lienee luetuin nykyajan ortodoksiteologi. ”Suuri paasto” ja ”Maailman elämän edestä” ovat tarjonneet erityisesti kirkkoon liittyjille helposti omaksuttavaa ja perusteellista opastusta kirkon elämään. Isä Alexanderin persoonaa valaisevat päiväkirjat julkaistiin Ari Koposen suomennoksena 2012.

Schmemann teki elämäntyönsä Yhdysvalloissa toimien Pyhän Vladimirin seminaarin pappina ja opettajana 1950-luvulta alkaen. Keskeiset teoksensa hän julkaisi jo 1960-luvulla ja 70-luvun alkupuolella. Tuorein teos ehti odottaa suomentamista peräti neljä vuosikymmentä.

Terävän teologisen ajattelun lisäksi isä Alexanderin teoksissa kiehtoo ennen muuta se, että hän tuntuu kirjoittavan suoraan tästä ajasta. Vaikka analyysi kirkon elämän maallistumisilmiöistä pohjautuu lähinnä 1950- ja 60-lukujen amerikkalaiseen todellisuuteen, se vaikuttaa yhä tuoreelta ja ajankohtaiselta. Ongelmat ovat pitkälle samoja kuin tuolloin, runsas puoli vuosisataa sitten.

Schmemann oli ja on edelleen suuri liturgian teologi.  Tuoreessa teoksessakin keskeisenä kysymyksenä on liturgisen ja hengellisen yhteyden palauttaminen kasteen ja eukaristian (ehtoollisen) sakramenttien välille. Tämä yhteys on katkennut jo kauan sitten erillisen kastetoimituksen yleistyttyä. Kasteliturgioita on meillä toimitettu lähinnä silloin, kun vanhemmat tai vastavuoroisesti asialle vihkiytynyt pappi on osannut sellaista esittää.

Mutta pääsiäisen vieton yhteydestä kasteeseen meitä muistuttaa enää pääsiäisyön ristisaatto, joka oli alkujaan kastettujen kulkue erillisestä kastehuoneesta, babtisteriosta, sisälle kirkkoon liturgiaan. Viime vuosina yleistyneet katekumeenien kirkkoon liittämiset pääsiäislauantaina ovat tosin ainakin ajoituksensa puolesta yritys palauttaa tuota yhteyttä.

Isä Alexanderin hengelliseen perintöön kuuluu ajatus ”liturgiasta liturgian jälkeen”. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi viedä Jumalan valtakunnan todellisuutta liturgiasta myös kirkon ulkopuolelle, osaksi arjen elämää. Tässä kohtaa ortodoksisella kirkolla olisi kenties eniten käytännöllistä opittavaa muilta kristillisiltä kirkoilta ja yhteisöiltä.

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitähän isä Alexander mahtaisi ajatella viime vuosina Suomessa virinneestä ”luostariyhteisöjen”, kulttuurikeskusten, museoiden ja yksityisten mietiskelypaikkojen rakennusbuumista. Missä määrin se täyttää tuota edellä esitettyä ajatusta? Vai onko kyse päinvastaisesta, liikkeestä sisäänpäin, kuin mitä hän tuolla ajatuksellaan tarkoitti.

(1) Aiempien teosten suomentajina myös Maria Iltola ja Sirkka Maria Markkanen.