Hyvästi itsehallinto!

Vuoden 2014 kirkolliskokous käsitteli kirkon hallinnon kehittämistä ja määritteli periaatteet hiippakuntakeskeiselle hallintomallille. Sen mukaan seurakuntien itsehallinto säilyy laajana, ja seurakunta hallitsee ja hoitaa omaisuuttaan sekä veroina kerättyjä varojaan. Budjettivallan piti edelleen säilyä seurakunnissa.

Menneellä viikolla kirkollishallitus julkisti ensimmäisen esityksensä uudesta hallintomallista. Siinä on kuvattu mm. hiippakunnanvaltuustojen ja seurakunnanneuvostojen kokoonpanoa, valintatapaa ja tehtäviä sekä uudistuksen vaikutuksia kirkon organisaatioon.

Ensi kommenttina esityksestä voisi todeta ykskantaan: hyvästi seurakuntien itsehallinto! Näin ainakin siinä tapauksessa, että itsehallinnolla tarkoitetaan oikeutta päättää omista asioista, ja ”laaja itsehallinto” kattaa myös talousasiat.

Kirkollishallituksen esityksessä seurakuntien päätösvalta omasta budjetista siirtyisi hiippakuntatasolle. Seurakunnanneuvostojen tehtäväksi jäisi esittää talousarvio ja toimintasuunnitelma piispan johtamalle hiippakunnanvaltuustolle, joka voi tehdä siihen vielä muutoksia. Seurakuntien valtuustot aiotaan lakkauttaa kokonaan.

Esityksessä kirkollisveron keruu on siirretty seurakunnilta kirkon tehtäväksi. Kaikille kirkon jäsenille tulisi sama veroprosentti. Kun verotuloista on ensin vähennetty kirkon yhteiset kulut, loput jaetaan seurakuntiin jäsenmäärän ja tulonmuodostuksen perusteella. Toisin sanoen ne palautetaan sinne, mistä ne on kerättykin. Kuinkahan tämä sitten auttaa vaikeuksissa olevia seurakuntia?

Melkein häveliäästi esityksessä todetaan, että ”seurakunnille jää edelleen päätäntävaltaa jäsenistönsä varojen käyttöön”. Sopii kysyä millä tavalla, jos budjettivalta keskitetään hiippakuntiin? Entä miten seurakunta voi enää ”hallita ja hoitaa omaisuuttaan” juuri tästä samasta syystä?

Hiippakunnanvaltuustojen maallikkojäsenet on tarkoitus valita vaaleilla, mutta esityksessä ei kerrota, millä tavalla pienten seurakuntien edustus turvataan. Itse asiassa seurakuntien määrä, rajat ja jakautuminen eri hiippakuntiin aiotaan ratkaista vasta sen jälkeen, kun uuden hallintomallin eri tasojen vastuut ja velvollisuudet on sovittu.

Esitys vaikuttaa vielä melko raakileelta, ja kirkollishallitus onkin pyytänyt hallintovaliokuntaa täsmentämään hallintomallille asetettuja tehtäviä ja tavoitteita. Tämän esityksen valossa näyttäisi toteutuvan vain megalomaaninen vallan keskitys hiippakuntiin.

Vanhoja aikoja ikävä

Suomen ortodoksisen kirkon vanhastaan myönteinen julkisuuskuva rapautuu hyvää vauhtia. Mediassa alkaa olla jo lähes kuukausittain kielteisiä uutisia kirkostamme. Vai koska viimeksi olette lukeneet jotain myönteistä?

Viimeisin soppa on keitetty kasaan Iisalmessa, jossa kirkon johto syyttää seurakuntaa huonosta taloudenhoidosta ja uhkailee jo rikosilmoituksella. Tänään (SS 16.4.) seurakunnan kirkkoherra toi esille toisenlaisen näkemyksen asioista, ja yleisön hämmästys sen kun kasvaa.

Kirkon taloushallinnossa on jotain pahasti pielessä, jos seurakunnissa pääsee syntymään Iisalmen ja Lahden kaltaisia kupruja. Molemmissa tapauksissa toimijoilla lienee ollut hyvä tarkoitus, mutta harkintakyky on pettänyt. Iisalmen osalta tosin täytyy muistaa, että matkailu- ja majoitustoimintaan liittyvän riskibisneksen juuret ulottuvat aina 1980-luvun lopulle saakka.

Tiukkoja ilmeitä Iisalmen seurakunnanvaltuuston kokouksessa,
josta kirjoitti Isalmen Sanomat 14.4.2015. Kuva lehdestä.

Kummassakin tapauksessa herättää ihmetystä se, kuinka seurakunta voidaan sitoa satojen tuhansien eurojen talousvastuuseen asioissa, jotka eivät liity millään tavalla seurakunnan ydintoimintaan. Eivätkö kenelläkään ole kellot soineet ajoissa?

Vielä kymmenkunta vuotta sitten, kun Suomen taloudessakin meni lujaa, ortodoksinen kirkko paistatteli pääosin myönteisessä julkisuudessa. Media oli sulaa vahaa isä Mitron vauhdissa, jota ei yhtään hidastanut toimittajien pikku piikittely rivien välissä. Myötätuuli loppui kuin seinään vuoden 2009 eurovaalien ehdokasjupakassa, jonka myötä kirkosta tuli hankala kumppani liberaaliin meininkiin tottuneille toimittajille.

Oltiinpa tuonaikaisesta julkisuudesta mitä mieltä hyvänsä, viime vuosina kirkon julkisuuskuva on luisunut hallitsemattomalla tavalla kielteiseen suuntaan. Ortodoksisesta kirkosta kuuluu lähinnä ikäviä uutisia, ja jollakin tavoin kirkko on kadottanut armeliaat äidinkasvonsa suomalaisten silmissä. Onko sellaiselle ajattelulle oikeasti perusteita, on jo toinen juttu.

Kymmenessä vuodessa mediakenttäkin on muuttunut. Suuri osa julkisuuskuvasta syntyy sosiaalisen median piirissä, ja siellä ei tunnetusti sanoja säästellä. Ammattimedia poimii jutunaiheensa joskus suoraan somesta, joten soppa on valmis. Tämä nähtiin viimeksi Anssi Joutsenlahden ehtoollisjupinasta (IL 12.4.), johon virallinen kirkko ei ole vastannut millään tavalla.

Kirkon johdon viimeaikaiset ulostulot erinäisissä kiistakysymyksissä ovat ruokkineet kuvaa riitojen repimästä kirkosta. Joku koiranleuka saattaisi sanoa, että sellainenhan kirkko oikeasti onkin, eikä se sitä paitsi ole mitään uutta; vilkaiskaapa vaikka apostoli Paavalin joitakin kirjeitä!

Vaikka julkisuutta ei voi hallita, siihen voi kuitenkin vaikuttaa. Tiedonvälitykseen pitäisi myös satsata, jotta sillä olisi jotain vaikutusta mielipideilmastoon ja valtamedian kirjoitteluun. Nyt kirkosta kirjoittelu on lähes yksinomaan vapaaehtoisten varassa. Ortodoksipapit paria kolmea poikkeusta lukuun ottamatta loistavat poissaolollaan.

Eikö muilla ole mitään sanottavaa?

Hanki itsellesi mielenrauha...

"Hanki itsellesi mielenrauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat." Nämä pyhän Serafim Sarovilaisen sanat nousivat mieleeni, kun tänä kauniina kirkkaan lauantain aamuna ajelin kaupungista takaisin kotiini maalle, hiljaisuuteen. Ei täälläkään aina niin hiljaista ole, sillä kevään myötä monissa pihoissa polkaistaan pärisevät sahat ja vempaimet käyntiin.

Aamu alkoi vaikuttavalla näyllä, kun satojen hanhien muodostama äänekäs aura suuntasi kohti pohjoista. Siinä käytiin ilmeisen tärkeää keskustelua matkan suunnasta ja sopivista levähdyspaikoista. Siitäpä tulikin mieleeni, että kristikansa on myös matkalla, vaikka määränpää tahtoo joskus peittyä äänekkään sanailun alle.

Sosiaalisessa mediassa on viime viikot käyty ärhäkkääkin ”keskustelua” kirkon tilasta ja
tulevaisuudesta. Toki olen itsekin kantanut korteni kekoon vai pitäisikö sanoa oksani risukasaan. Kovin kaunista kekoa siitä ei tosin näytä tulevan, sillä somesanailu on ollut enimmäkseen puhetta toisten ohitse. Näinhän se tahtoo olla ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä.

Nostetaanpa sen vuoksi esiin ilonaiheita, joita niitäkin sentään on. Kulunut kirkas viikko on ollut kirkoissamme vilkasta aikaa, kun sadat lapset ja nuoret eri puolilla maata ovat kokoontuneet lasten pääsiäisen viettoon ja koululaispalveluksiin. Omalle kohdalleni osui peräti kolme tällaista tapahtumaa, joten ylösnousemustroparia on tullut laulettua!

Koululaisliturgioita järjestetään keskimäärin kahdesti vuodessa, mutta valitettavan monelle ortodoksilapselle ne ovat ainut kosketus kirkon elämään. Tokihan asioita käydään lävitse uskontotunneilla, mutta se ei yksin riitä synnyttämään elävää suhdetta ortodoksisuuteen. Näyttää siltä, että myöskin Suomessa isovanhemmat ovat nousemassa tärkeään rooliin lasten perehdyttämisessä. Lasten pääsiäisen palveluksiin tulee lapsia usein isovanhempien seurassa, ja joissakin perheissä homma on suorastaan ”delegoitu” heille.

Siitä mielenrauhasta vielä, voiko sen saavuttaa? Oma oletukseni on, että ajoittain kyllä.

Ihmismieli on rakennettu sillä tavoin, että se kaipaa kunnossa pysyäkseen niin kuohuja kuin suvantojakin. Kirkko instituutiona on riittävän kompleksinen, joten kuohuja riittää kyllä jatkossakin. Suvantopaikat on sitten etsittävä muualta; luonnosta, ystävyyssuhteista, hiljaisesta mietiskelystä, kuka mistäkin – yhteistä rukousta ja jumalanpalvelusta unohtamatta.

Kirkkoon liittyjissä on suuri siunaus

Kirkon sivuilla kerrotaan, että pääsiäisen aikaan ortodoksiseen kirkkoon liittyy yli 70 uutta jäsentä. Monissa seurakunnissa on järjestetty tässä tarkoituksessa katekumeeniopetusta kirkkoon liittyjille. Suuri lauantai on kirkon perinteinen kastepäivä, joka tällä tavoin palautetaan entiseen arvoonsa.

Kirkkoon liittyminen on suuri tapahtuma henkilölle itselleen. Haastatteluista huokuu aitoa hengellistä iloa siitä, että vuosien ja kenties vuosikymmentenkin etsiminen ja matkanteko on saanut onnellisen päätöksen. Moni liittyjä kokee ”palanneensa kotiin”, vaikka aiempaa sidosta ortodoksisuuteen ei välttämättä olisikaan.

Jokaisella aikuisena kirkkoon liittyneellä ovat varmaan pysyvässä muistissa nuo kokemukset. Omalla kohdallani ratkaiseva liikkeellelähtö tapahtui suuren perjantain hautauspalvelukseen. Olin päättänyt, että tuona pääsiäisenä en enää katsoisi pääsiäisyön palvelusta televisiosta. Siispä ei muuta kuin matkaan!

Kirkkoon ajellessani heräsi monenlaisia epäilyksiä. Mitä siellä tapahtuu, miten toimitaan ja mitä minulta odotetaan, etten töppäilisi heti alkuunsa? Matkantekoa oli toki kestänyt vuosikausia, mutta aina se oli jäänyt jotenkin kesken. Ensi kosketuksen ortodoksisuuteen olin saanut hautauspalveluksessa kuten niin moni muukin. Pääsiäisen lähestyminen herätti kirkkoon liittymisen ajatuksen aina uudelleen.

Väkeä kirkossa ei ollut suuren perjantain iltana kovinkaan runsaasti, joten sain yllättäen kutsun ristinkantajaksi ristisaattoon. ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä…” kaikui huhtikuisessa illassa kirkonkellojen verkkaisten lyöntien saattelemana. Tunsin, että siitä hetkestä alkoi kauan kaipaamani matka kotiin.

Olen vuosien mittaan nähnyt useita kirkkoon liittämisiä, ja aina se herättää paitsi muistoja myös suurta iloa ja myötätuntoa. Voi vain aavistella, millaista jaakobinpainia itse kukin on joutunut kenties käymään lävitse. Katekumeeniopetus on toki tärkeää, mutta liittymispäätös on aina syvästi henkilökohtainen ratkaisu.

Uskon ja toivon, että niin papisto kuin kirkkokansakin osaavat ottaa kirkkoon liittyjät rakkaudella vastaan. Mahdammeko silti ymmärtää, millainen siunaus ja voimavara noin tuhat vuotuista kirkkoon liittyjää on pienelle paikalliskirkollemme? Muistakaamme kannustaa heitä mukaan kirkon elämään ja toimintaan.

Siunattua ylösnousemusjuhlaa!