Ortodoksinen sesonki käyntiin

Järvenpään kirkon kanttori Minna Jokinen tuli polkaisseeksi kivalla tavalla käyntiin ortodoksisen pääsiäissesongin eilisessä (22.3.) Arto Nybergin ohjelmassa. Virpominen ja muu informaatio paasto- ja pääsiäisperinteestä sekä kirkkovuoden kulusta oli hyvä veto suorassa lähetyksessä. Ohjelmalla oli liki 600 000 katsojaa, joten Minna käytti pelipaikan oivalla tavalla hyväksi.

Median pääsiäissesonki käynnistyy yleensä palmusunnuntaita edeltävällä viikolla, jolloin alkaa iänikuinen kiistely virpojista ja pääsiäisämmistä eli trulleista (ruots. troll). Kyse on tietysti kahdesta eri perinteestä, joiden sekoittuminen on ollut alituisena murheen aiheena ortodokseille. Itäisessä kristikunnassa monet pakanalliset perinteet kristillistettiin, joten virpominen liittyy juuri siitä syystä pääsiäisen sanomaan. Ortodoksit ovat tässä kohtaa olleet altavastaajina, mutta tällä kertaa taisimme saada Minnan ansiosta hienoisen etulyöntiaseman!

Median kiinnostus on havaintojeni mukaan ulottunut tänä keväänä myös ortodoksiseen paastoperinteeseen. Yle kertoi viikko sitten perusteellisesti suuren paaston ruuista ja paastosäännöistä, joskin himpun verran realismia olisin kaivannut sääntöjen esittelyyn tavallisen riviortodoksin ja Suomen olojen kannalta. Ylen juttu oli kuitenkin parasta antia pitkiin aikoihin tästä aiheesta.

Pääsiäinen mielletään mediassa pitkälti ortodoksien juhlaksi siinä missä joulun katsotaan kuuluvan luterilaisten tontille. Eihän sen näin tietenkään pitäisi olla, mutta ortodoksinen pääsiäinen yöpalveluksineen ja -syömisineen lienee riittävän eksoottista kerrottavaa, jota luterilaiselta puolelta ei hevillä löydy.

Surku ja sääli, etteivät toimittajat koskaan eksy suuren viikon palveluksiin. Huomaisivat, ettei se ortodoksinen pääsiäinenkään pelkkää iloa ja riemua ole. Olen joskus sanonutkin, että kirkkoon liittymistä hautovien kannattaisi aloittaa tutustumisretkensä nimenomaan suuren torstain ja suuren perjantain palveluksista, jotta syntyisi oikeanlainen kokonaiskuva asiasta.

Yhdysvalloissa joulusta käytetään usein nimitystä holiday season, holidays tai simppelisti season. Kas kun nimitys Christmas on aiheuttanut tietyissä piireissä pahennusta. Meillähän vastaavaa ongelmaa ei ole joulun eikä myöskään pääsiäisen suhteen, kiitos Mikael Agricolan keksimän uudissanan, jolle herkkähipiäisimmät voivat kehitellä mieleisiään merkityksiä.

Tällä viikolla tehdään kouluissa virpomavitsoja ja joillakin kouluilla niitä myös siunataan. Onneksi siitä ei ole kehkeytynyt suvivirren veroista kiistakapulaa mediassa – ainakaan vielä. Monikulttuurisuus on tätä päivää, mutta harva tulee ajatelleeksi, että ortodokseillakin olisi asian kanssa jotain tekemistä. Näin pitkällekö meidät on valtakulttuuriin sulautettu, vai olemmeko itse sulautuneet?

Joka tapauksessa hyvää palmusunnuntain ja pääsiäisen odotusta!

Etsivä kirkko – kuka vielä muistaa?

Selailin aamusella kirkon strategiaa 2010–2015 ihan vain pohtiakseni, kuinka suunnitelma on toteutunut. Sen johdannossa mainitaan muistorikas Etsivä kirkko -mietintö vuodelta 2007. Mietinnön johtavia ajatuksia oli niin sanottu pyhäkköseurakuntamalli eli papin ja pyhäkön ympärille rakentuva seurakunta ilman suuria byrokratioita. Kirkon strategiasta siitä ei löydy enää mainintaakaan.

Pyhäkköseurakunnan kohtaloksi taisivat muodostua lisukkeet, joilla se tarjoiltiin. Ajatuksena oli, että pappi ja kanttori voivat tilanteen niin vaatiessa olla myös kouluttamattomia ja toimia niin sanotun harrastuneisuuden pohjalta. Se oli ymmärrettävästi myrkkyä kirkon nousevalle ay-toiminnalle, mutta myös kirkon teologisen opetuksen tasosta huolestuneille. Lisäksi mallin nähtiin uhkaavan seurakuntien itsenäisyyttä.

Nyt joku jo kysyy, kannattaako tällaisen mallin perään sitten haikailla? Ehkäpä ei kannattaisi, jos kirkon tulevaisuudennäkymät olisivat yhtään valoisammat kuin nyt.

Etsivä kirkko -mietinnössä oli joitakin ”kukkasia” kuten se, että kirkon jäsenmäärän arvioitiin kasvavan 75 000:een vuoteen 2020 mennessä. Harvapa siihen tuolloin uskoi. Jäsenmäärä jumittui 60:n tuhannen vaiheille ja on nyt laskusuunnassa johtuen viime vuosien korkeista eroluvuista. Jokainen ymmärtää, mitä se ajan oloon merkitsee kirkon kyvylle ylläpitää nykyisiä rakenteita.

Suomen ortodoksisen kirkon strategia hyväksyttiin vuoden 2009 kirkolliskokouksessa. Talouden taantumalle ja sen vaikutuksille kirkon toimintaan ei strategiassa ole uhrattu montakaan riviä, koska uskoa nousuun riitti. Talouskasvun arveltiin yltävän vuoden 2008 tasolle vuonna 2015. Nyt tiedetään, että pieleen meni ja pahasti.

Mitäpä muuta mielenkiintoista strategiasta löytyy. No, ”Suomen ortodoksinen kirkko on aktiivinen ja sitoutunut osa maailmanlaajuista ortodoksista yhteisöä”. Sillä lailla, saattaisi joku tuumata. Muutoin strategia on toivottoman pitkä ja liiaksi maailmoja syleilevä. Selvästi näkee, että kyseessä on harjoituskappale. Saapa nähdä, tuleeko seuraavasta yhtään jämäkämpi.

Vuoden 2014 kirkolliskokous edellytti, että vuosien 2016–2020 strategiasta järjestettävä lausuntokierros pidetään suppeana. Piispojen ohella vain seurakuntien kirkkoherroilla katsottiin olevan riittävästi käytännön tietoa arvioida strategian painopisteitä. Erikoista on, jos seurakuntien luottamuselimet sivuutetaan kokonaan uuden strategian arvioinnista.

Entäpä se pyhäkköseurakuntamalli, josta lähdin liikkeelle. Ennustukseni on, että siihen jossain muodossa ja vaiheessa vielä palataan. Helsingin seurakunnassahan on jo otettu tämänsuuntaisia askeleita toiminta-aluejaon muodossa. Taloudellisen päätöksenteon jalkauttaminen odottaa siellä vielä ratkaisuaan.

Muualla väki on hajaantunut laajalle alueelle ja sitä on vähän. Pulaa on paitsi papeista ja kanttoreista myös aktiivisista maksavista jäsenistä. Viime kirkolliskokous peukutti hiippakuntakeskeistä hallintomallia, jota tavoitellaan vuonna 2020. Se tuskin ratkaisee kirkon perusongelmaa, passiivisuutta. Etsivä kirkko voisi lopultakin alkaa etsiä omia eksyneitä jäseniään.

Helsinkiläistä ekumeniaa

Metropoliitta Ambrosius käytti lauantain Helsingin Sanomissa (14.3.) ensimmäisen julkisen puheenvuoronsa Uspenskin tapahtumista. Kirjoituksessaan hän puolusti luterilaisen piispan, Irja Askolan kutsumista Uspenskin alttariin ”kauniina ekumeenisena ystävyyden eleenä”.

Ambrosius kertaa Uspenskin tapahtumia valikoivasti. Hän ei sanallakaan mainitse, että liturgian ektenioissa rukoiltiin myös ”piispa Irjan” ja ”piispamme Irjan” puolesta kuten arkkipiispan tiedotteessa todetaan. Tämä tapahtui Ambrosiuksen määräyksestä, minkä paikalla ollut henkilö on vahvistanut. Vielä lehtihaastatteluissa piispa pisti asian Hengen johdatuksen ja diakonien piikkiin. (Oikaisu: diakoni Heikki Kaski ilmoitti 17.3. bloginpitäjälle, että he ovat toimineet ilman piispan ohjeita tai määräyksiä.)

Ambrosius peräänkuuluttaa keskustelua kirkkomme avoimuudesta ja ekumeenisista suhteista. Piispa Askolan vieminen alttariin olikin varsin räväkkä keskustelunavaus, joka on herättänyt sekä kritiikkiä että kannustusta. Jos tuosta poleemisesta teosta tulee nyt pelkkä ekumeeninen ystävyydenosoitus, keskustelu uhkaa kuivua kasaan.

Metropoliitta Ambrosius lisää kuitenkin vettä myllyyn moittimalla kirkkoamme sisäänpäin kääntyneeksi vähemmistökirkoksi, jolla on vieläpä ylikorostunut omanarvontunto. Kritiikin kärki kohdistuu tietysti Kuopioon, jossa Ambrosiuksen ajatuksilla on vähemmän ystäviä kuin Helsingissä. ”Helsingissä on jo pitkä ekumenian historia”, Ambrosius muistuttaa. Ulottuuko se Leon Helsingin vuosiin saakka (1996–2001), sitä hän ei mainitse.

Ambrosiuksen olisi syytä tutustua myös ruohonjuuritason ekumeniaan, jossa tilanne ei vaikuta yhtä toivottomalta. Yhteyksiä pidetään, mutta lestissä pysytään kuin suutarit konsanaan toisin kuin ekumeenisissa yliskammareissa.

Osallistuin itse menneellä viikolla paastoliturgiaan, jossa oli mukana myös paikkakunnan luterilaisia. Heille oli itsestään selvää, että palveluksessa toimitaan ortodoksisen kirkon järjestyksen mukaisesti, eikä kukaan yrittänyt sooloilla. Keskustelu kirkkokahveilla oli sydämellistä ja ystävällistä puolin ja toisin.

Ambrosiuksen kirjoituksen ydin kuoriutuu vasta tekstin loppupuolella. Hän haastaa ortodokseja jakamaan alkukirkon katkeamatonta uskonperintöä ja sen aarteita muiden kristittyjen kanssa. Kauniisti sanottu, mutta edellyttääkö se ortodoksisen kirkon liturgisen järjestyksen rikkomista?

Kirjoituksen viimeistä kappaletta saattaa lukea myös pelonsekaisin tuntein. Näin piispa siteeraa: ”Oli aika, jolloin ortodoksien tehtävä oli varjella pyhää mysteeriä vainoojilta, mutta nyt on aika, jolloin tehtävänä on jakaa ja julistaa pyhä mysteeri.” Mitä hän tällä oikein tarkoittaa?

Piispan kirjoitus päättyy lähes apokalyptiseen näkyyn: Uspenskin tapahtumat eivät olleet matkan alku vaan merkittävä välipysäkki yhteisellä polulla. Piispa on kumppaninsa valinnut, mutta millaiseen ryteikköön polku mahtaa lopulta johtaa?

Vaalihässäkkää pääsiäiseksi

Eduskuntavaalit ovat tänä vuonna 19.4. eli kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen. Vaalit siirrettiin pysyvästi maaliskuulta huhtikuun kolmannelle sunnuntaille vuonna 2010. Edelliset vaalit käytiin palmusunnuntaina, ja niin käydään jatkossa kahdet seuraavatkin, sillä ne sattuisivat muussa tapauksessa pääsiäispäiväksi. Myös kuntavaalit on siirretty kevääseen.

Eduskuntavaalien siirto huhtikuulle tehtiin Matti Vanhasen kakkoshallituksen toimesta. Sitä perusteltiin lähinnä kansanedustajien mukavuudenhalulla, kuten eduskunnan pöytäkirjasta ilmenee: huhtikuussa on miellyttävämpää kampanjoida ulkosalla! Äänestysaktiivisuuteen siirrolla ei ole ollut suurta vaikutusta.

Lähetin kuutisen vuotta sitten, kun vaalien siirtoa vasta valmisteltiin, eduskuntapuolueille tiedustelun, ollaanko pääsiäistä ja sitä edeltävää paastokautta nyt uhraamassa politiikan alttarille? Sain ymmärtäväisiä, mutta ympäripyöreitä vastauksia. Lähes kaikki puolueet lupasivat rauhoittaa pääsiäispyhät vaalikampanjoinnilta. Saas nähdä, kuinka käy.

Vaalien siirto tiedettiin etukäteen ongelmalliseksi, mutta niin se vain tehtiin. Edes kristillisdemokraatit eivät nostaneet suurempaa äläkkää, ortodoksikansanedustajista puhumattakaan. Kummaltakaan kansankirkolta ei ilmeisesti pyydetty lausuntoa asiassa, koska sellaista ei arkistoista löytynyt.

Vaalilakiin tehtiin kuitenkin poikkeussäännös: jos huhtikuun 3:s sunnuntai on pääsiäinen tai sen jälkeinen sunnuntai, vaalit aikaistetaan palmusunnuntaille. Palmusunnuntaista onkin tulossa vakituinen vaalipäivä, sillä vuosien 2017 ja 2025 kuntavaalit sekä vuosien 2019 ja 2023 eduskuntavaalit joudutaan siirtämään pääsiäisen vuoksi palmusunnuntaille.

Onko palmusunnuntai sitten sen parempi vaalipäivä kuin vaikkapa pääsiäisen jälkeinen sunnuntai, mene ja tiedä.  Ainakin palmusunnuntai muuttaa nyt luonnettaan, koska se ei enää ole pelkästään kirkollinen juhlapyhä ja lasten iloinen virpomispäivä. Ehkäpä vaaleja aikaistettiin sen vuoksi, että äänestäjät pääsevät pyhiksi kesämökeille!

Mitä tämä kaikki sitten kertoo kansanedustajien suhteesta kristilliseen perinteeseen. Aika paljonkin. Yksikään heistä ei maininnut eduskunnan lähetekeskustelussa sanaa ”pääsiäinen” saati että olisi pohdiskellut vaalien ja pääsiäisen yhteensovittamisen ongelmaa. Eikä kirkon piiristäkään kuulunut poikkipuolista sanaa. Olemmeko jo antaneet periksi?

Peiliinkatsomisen paikka

Helsingin hiippakunnassa alkaa olla peiliin katsomisen paikka itse kullakin. Hiippakunnan piispa on taas kerran venyttänyt ekumenian raja-aitoja siinä määrin, että sai kirkkokansan takajaloilleen. Kahden luterilaisen piispan vieminen alttariin kahden viikon sisällä ja toisen puolesta rukoileminen liturgian ektenioissa oli liikaa arkkipiispallekin. Nyt asiassa odotellaan Ambrosiuksen selvityksiä ja arkkipiispan jatkotoimia.

Julkisuudessa (HS 4.3.) Ambrosius on tyypilliseen tapaansa vähätellyt tempauksensa merkitystä. Hänen asemassaan olevan henkilön täytyy tietää, että on aivan eri asia rukoilla liturgian ektenioissa ”tasavallan presidentin tai vaikka sairaiden puolesta” kuin ortodoksisen maailman näkökulmasta katsottuna hereettisen enemmistökirkon piispan puolesta. Eihän meidän kirkoissamme rukoilla Moskovan patriarkankaan puolesta!

Ambrosiuksen lausunnoista ja irtiotoista ekumenian saralla saisi koottua jo pienoisen pokkarin, jos joku viitsisi nähdä vaivaa. Naispappeusasia on ollut hänen agendallaan ainakin kymmenkunta vuotta ja siitä kai Uspenskin tapahtumissakin oli jossain määrin kysymys.

Tampereen piispa Matti Repo vasemmalla panagia kaulassa, ortodoksista
 papistoa sekä Tampereen tuomiorovasti Olli Hallikainen. Kuva: kirkon fb-sivu.

Tampereen piispalle Matti Revolle hän lahjoitti ortodoksipiispan keskeisen tunnusmerkin, panagian, ekumeenisena veljeydenosoituksena tämän virkaanastumisen yhteydessä 2008. Helmikuun puolivälissä Repo marssi Tampereen ortodoksisen kirkon alttariin panagia kaulassa piispan kutsumana sovintosunnuntain liturgiassa. Askolan panagia taisi unohtua kotiin, kun siitä ei löydy mainintaa Uspenskin tapahtumien yhteydessä.

Italialainen näytelmäkirjailija Luigi Pirandello kirjoitti satakunta vuotta sitten näytelmän, jonka nimi kuuluu ”Niin on jos siltä näyttää”. Se sopisi hyvin myös tämänkertaisen episodin otsikoksi. On aivan selvää, että Uspenskin tapahtumat eivät näytä ollenkaan hyvältä muun ortodoksisen maailman silmissä. Pieni paikalliskirkkomme omine ajanlaskuineen ja erikoisuuksineen on muutenkin kummajainen, joten siihen ei tarvittaisi tippaakaan lisää ekumeenista sooloilua. Tätä taustaa vasten arkkipiispan lienee ollut pakko puuttua asiaan, koska hän toimii myös kirkon ulkomaansuhteista vastaavan piispainkokouksen puheenjohtajana.

Jos Uspenskin tapahtumat menevät piispainkokouksen käsittelyyn, on mielenkiintoista nähdä, millaisessa järjestyksessä se tapahtuu. Kaiken järjen mukaan Ambrosiuksen tulisi jäävätä itsensä asian käsittelystä. Piispainkokouksen työjärjestyksen mukaan se ei siinä tapauksessa voisi tehdä päätöstä ”periaatteellisesta tai tärkeästä asiasta”, jollainen Uspenskin tapahtumat eittämättä on. Piispainkokous ei myöskään voi käsitellä sen hiippakunnan asioita, jonka piispa on poissa kokouksesta. Työjärjestyksessä ei selvästikään ole varauduttu tilanteeseen, jossa joku piispoista on niin sanotusti syytettyjen penkillä.

Ambrosiuksen ekumeeniset sormiharjoitukset eivät suinkaan ole ainut ongelma Helsingin hiippakunnassa. Piispan suhteet papistoon ja seurakuntien luottamushenkilöihin ovat paikoin pahasti tulehtuneet. Ihanteet ja todellisuus lyövät lujasti korville toisiaan. Kirkolla on kyllä kasapäin strategioita ja hyvän henkilöstöhallinnon suunnitelmia, mutta niillä ei näytä olevan mitään vaikutusta edellä mainittuihin suhteisiin.

Uspenskin tapahtumat saivat aikaan ennennäkemättömän palauteryöpyn sosiaalisessa mediassa. Monelle ne tuntuivat olleen viimeinen pisara, joka sai maljan läikähtämään ylitse. Oman piispan toiminnan lisäksi on kummasteltu myös sitä, miten ohut tietämys ev.lut. kirkon piispoilla näyttää olevan ortodoksisen kirkon perinteestä tai vaikkapa siitä, ettei perinnettä voi yhden piispan ratkaisuilla muuttaa. Ekumeeninen vauhtisokeus tuntuu vaivaavan eteläisen Suomen piispoja yleisemminkin.

Myös oman hiippakuntamme papiston ja erityisesti kirkkoherrojen toiminta ansaitsee kriittistä tarkastelua. Ei voi olla niin, että yksi vie ja muut vikisevät. Mikään kirkollinen marssijärjestys tai kanoninen komentoketju ei voi pakottaa sietämään huonoa käytöstä ja kohtelua loputtomasti. Sitä varten on olemassa työsuojelulainsäädäntö ja sen mukaiset toimenpiteet. Miksi niitä ei sitten käytetä, jos kerran tarvetta tuntuisi olevan?