Elämmekö unessa?

Otsikon kysymys on lainattu opetusneuvos Yrjö Kallisen (1886–1976) samannimisestä puhekokoelmasta, joka ilmestyi vuonna 1971. Kallinen oli poliitikko ja maineikas puhuja, jonka pääteesinä oli ajatus, että nykyihminen elää ikään kuin valveunessa. Se estää häntä näkemästä mahdollisuuksia muutokseen, oman itsensä löytämiseen ja kääntymästä pois kärsimyksen ja itsetuhon tieltä.

Kallinen oli paradoksien mies. Hänet tuomittiin neljästi kuolemaan ja valittiin pasifistina Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Hän erosi kahdesti evankelis-luterilaisesta kirkosta ja liittyi kahdesti takaisin. Hän oli perehtynyt itämaiseen filosofiaan ja teosofiaan, mutta ei kuitenkaan sitoutunut oppeihin tai uskontoihin vaan enemmänkin etsi niitä yhdistäviä piirteitä.

Kallisen kenties vaikuttavin esiintyminen tapahtui pitkänperjantain iltana 1971 laajassa TV-haastattelussa, jossa hän käsitteli tuota unessa elämisen tematiikkaa. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan sekä mainitusta kirjasta että Ylen Areenasta. Esa Kirkkopellon näytelmää  (1995) Yrjö Kallisesta esitetään parhaillaankin Turun ylioppilasteatterissa.

Kallisen suhde kristinuskoon oli ambivalentti. Yhtäältä hän arvosteli institutionalisoitunutta kristinuskoa siitä, ettei se ole kyennyt viemään Kristuksen opetuksia käytäntöön, mistä kaksi kauhistuttavaa maailmansotaa ovat äärimmäisiä esimerkkejä. Toisaalta hän ihaili suuresti nuoruutensa Oulun aikaisen Pelastusarmeijan luutnantin, Saara Pärnäsen käytännöllistä kristillisyyttä ja elämänasennetta.

Kallinen teki pääosan työvuosistaan osuustoimintaliikkeen parissa. Armoitettuna puhujana hän oli kysytty vieras erilaisissa valistustilaisuuksissa mm. vankiloissa ja AA-kerhoissa. Hän uskoi yksilön omakohtaisesta heräämisestä liikkeelle lähtevään muutokseen.

Kallisen kriittinen arvio kristinuskosta näyttää pohjautuvan pääasiassa kokemuksiin oman aikansa luterilaisuudesta. Katolinen kirkkokin sai arvostelua osakseen, mutta ortodoksit hän jätti rauhaan. Syynä saattoi olla paitsi ortodoksien näkymättömyys julkisessa keskustelussa, kenties sekin, että Kallinen tunsi hyvin Dostojevskin ajattelua.

Entä olisiko Kallisella jotain annettavaa tämän päivän ortodokseille?

Vuonna 1968 pitämässään puheessa hän lainaa tunnetun brittiläisen biologin, kirjailijan ja humanistin, Unescon ensimmäisenä johtajana toimineen Julian Huxleyn teesiä uskonnosta ilman ilmoitusta. Sehän on tietysti jo ajatuksenakin vieras meille ilmoitususkoon kasvaneille kristityille, mutta jatketaanpa.

Kallisen tulkinnan mukaan dogmit, opinkappaleet ja myytit eivät ole uskonnon oleellisin osa vaan se, että ”Jumala on tässä ja nyt – näiden pöytien ääressä, hetkestä hetkeen (…) se on kaikessa, se on syntisessä, langenneessa, epäonnistuneessa niin kuin onnistuneessakin.” Kaiketi hän puhuu tässä ihmisestä Jumalan kuvana, vaikkei käytäkään juuri tuota termiä.

Kallinen näyttää uskovan, että jos ihminen löytää itsestään Jumalan kuvan, se merkitsee vääjäämättä uskonnollisen perspektiivin laajentumista ymmärtämään ja tietyssä mielessä hyväksymään myös muut uskonnon muodot, – ”mikäli ne tekevät hyvää, koettavat auttaa kärsiviä, [ja] helpottaa ihmiskunnan hätää.” Muodolla ei ole Kallisen mukaan väliä, sillä ”hedelmistähän puu tunnetaan. Jos se on oikeata Jumalasuhdetta, niin se näkyy oikeana elämänä, auttamisen tahtona.”

Tästähän ei ole pitkä matka vuorisaarnan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne….” (Matt. 25: 31–46). Useamman kuin kerran olen kuullut kuinka kirkoissamme julistetaan, että tässä on itse asiassa kaikki, mitä meiltä odotetaan. Mitähän me sitten vielä odotamme?

On jouluyö, nyt laulaa saa

Suomessa ortodokseilla ei ole ollut omaa hengellistä joululauluperinnettä ehkä muutamaa Vaeltajan laulujen joululaulua lukuun ottamatta. Kristuksen syntymäjuhlan kirkkoveisuja sitä vastoin on, mutta ne soveltuvat harvoin kansanlauluiksi, eikä niitä ole siihen tarkoitettukaan. Olemme siis olleet suuresti riippuvaisia läntisen perinteen hengellisistä joululauluista.

Seitsemän vuotta sitten asiaan tuli parannusta, kun OKJ julkaisi Maria Takala-Roszczenkon kokoaman, kääntämän ja sovittaman nuottijulkaisun ”Ortodoksisia joululauluja itäslaavien mailta”. Se otettiin ilolla vastaan kirkkomme kuoroissa, ja vuonna 2009 julkaistu CD ”Julistaa viestin tähtönen” teki näitä koljada-lauluja tunnetuksi myös tavalliselle kirkkokansalle.

Koljada-laulujen nuottijulkaisu ja Ortodoksisen kamarikuoron äänilevy olivat merkittävä kulttuuriteko kahdestakin syystä. Ensinnäkin ne osoittavat, että ortodokseilla on tarjota myös omaehtoista hengellistä joulumusiikkia, eikä joka käänteessä ole tarpeen turvautua läntiseen lainaan. Toiseksi ne tähdentävät joulun merkitystä ennen muuta Kristuksen syntymäjuhlana.

Monet tutut hengelliset joululaulumme ovat peräisin keskieurooppalaiselta kulttuurialueelta, Saksasta, Itävallasta ja Ranskasta. Angloamerikkalainen joulumusiikki on suuntautunut ehkä enemmän kevyemmälle osastolle. Suomalaiset klassisen musiikin säveltäjät ovat niin ikään jättäneet pysyvän jäljen hengellisen joulumusiikin saralle.

Joulumusiikin genre on kuitenkin uudistunut viime vuosikymmeninä. Tuttujen hengellisten joululaulujen rinnalle on noussut uusia, jo klassikoiksikin muodostuneita joululauluja. Samalla rajanveto hengellisen ja muun joulumusiikin välillä on muuttunut ehkä hiukan häilyväksi, eikä välttämättä hengellisen musiikin tappioksi.

Uudemman ajan hengellisiin joululauluihin lukeutuvat Jaakko Löytyn ja Pekka Simojoen laulut ”Nyt taivaat avautuu” (1973) ja ”Tulkoon joulu” (1985), joista etenkin jälkimmäinen on saanut runsaasti soittoaikaa radiossa myös tänä jouluna. Samaan suosikkilaulujen sarjaan on noussut Vexi Salmen sanoittama ja Kassu Halosen säveltämä ”Sydämeeni joulun teen” vuodelta 1988.

Joulu herättää myös ristiriitaisia tunteita, sillä kristikunnan suuresta juhlasta on tekemällä tehty myös suuri kulutusjuhla. Yhtäältä pitäisi ostamalla nostaa Suomi suosta, mutta toisaalta monia kalvaa huoli toimeentulosta ja ympäristön tilasta. Joulun sanoma sopii huonosti yhteen kulutusyhteiskunnan arvojen kanssa.

Myös sota ja joulu muodostavat sovittamattoman ristiriidan. Lajityypin tunnetuin klassikko lienee John Lennonin ja Yoko Onon ”Happy Xmas (War Is Over)” vuodelta 1971. Tämä Vietnamin sodan vastainen laulu muistuttaa yhä, että sodat eivät ole ohitse, päinvastoin. Vuosikymmen myöhemmin julkaisi Hassisen Kone oman kriittisen kannanottonsa Ismo Alangon sävelin ja sanoin:

”Kuusen kauniit kynttiläiset hiljaa lepattaa, Jeesus-lapsen kasvot luo kuulasta valoaan. Ja tykit sylkee kuolemaa ja tuoksu napalmin. Kun joululapsen nimeen kaikuu käsky majurin. On jouluyö ja nyt laulaa saa...” Tuskallisen ajankohtaista tekstiä myös meille ortodokseille, kun ajatellaan vaikkapa Syyrian ja erityisesti Ukrainan tilannetta.

Kaikesta huolimatta, siunattua joulun aikaa suuren ektenian (2001) sanoin:
”Rukoilkaamme Herraa, että hän päästäisi meidät kaikesta vaivasta, vihasta, vaarasta ja hädästä [ja antaisi rauhantahtoa ja sovintomieltä eri tahoilla maailmaa sotiville].”
--

YouTube-linkkejä em. äänitteisiin:
"Ilosanoman nyt saamme"
"Nyt taivaat avautuu"
"Tulkoon joulu"
"Sydämeeni joulun teen"
"Happy Xmas (War Is Over)"
"On jouluyö, nyt laulaa saa"

Katse kirkon ydinasioihin

Kirkon uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma vuosille 2016–2020 hyväksyttiin marraskuun kirkolliskokouksessa eleettömästi ja ilman suuria tunteita. Tiedä sitten, johtuiko tämä uskon puutteesta vai aidosta yksituumaisuudesta – ehkä molemmista. Suunnitelmia tulee ja suunnitelmia menee, saattoi moni ajatella.

Uudessa tavoite- ja toimintasuunnitelmassa on paljon hyvää. Se on edellistä lyhyempi ja kiteytyneempi, vain nelisen liuskaa tekstiä aiemman yhdeksän sijaan. Maailmojen syleilyn sijasta on keskitytty kirkon ydinasioihin.

”Alkavan viisivuotiskauden keskeisin tavoite on vahvistaa yhteisöllisyyttä, tavoittaa ja aktivoida entistä useampia kirkon jäseniä ja sitouttaa heidät kirkon toimintaan.” Taidatkos selkeämmin sanoa, mistä kirkon ydinongelmassa on kysymys. Ja vielä aivan konkreettisesti: ”Samalla on (…) lisättävä osallistumista jumalanpalveluksiin ja pyhiin toimituksiin.”

Kuinka temppu tehdään, sen toimintasuunnitelman laatijat ovat jättäneet toteuttajien eli seurakuntien pohdittavaksi. Kuitenkin todetaan, että tavoitteen saavuttaminen edellyttää ”entistä osallistavampien toimintamuotojen kehittämistä.” Mitähän ne voisivat olla?

Jumalanpalvelukset ovat kirkon ”ykkösnyrkki”, ja se on suunnitelman päälinjauksissa selvästi todettu: ”Jumalanpalvelukset ovat kirkon ydin. Jumalanpalvelusten toimittaminen on kirkon keskeisin työ kaikkialla.” Kirkon jäsenille vaaditaan osallistumismahdollisuuksia palveluksiin ja toimintaan koko maassa (!), mutta loppuasiakirjasta ei löydy konkreettisia keinoja tuon tavoitteen toteuttamiseksi.

Suunnitelmassa korostetaan myös lähimmäisvastuuta (diakoniaa) ja kirkon kasvatustehtävää. Aikuiskasvatukseen on asetettu paljon toiveita aktiivisuuden lisäämiseksi. Kirkon jäsenten odotukset ja ihmisten sitoutumistavoissa tapahtuneet muutokset aiotaan ottaa huomioon.

Peruspulmana esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan järjestämisessä on kirkon alueellisesti
heterogeeninen väestörakenne. Helsingissä on helppo saada koolle pari-kolmekymmentä asiasta kuin asiasta innostunutta, mutta teepä sama temppu maakunnissa! Siihen meitä ortodokseja on monin paikoin yksinkertaisesti liian vähän.

Joka tapauksessa seurakuntia tullaan jatkossa hiillostamaan aiempaa enemmän uuden suunnitelman ajatusten viemiseksi käytäntöön. Hiippakuntiakin (piispoja) on vastuutettu ohjaamaan suunnitelman toimeenpanoa. Saapa nähdä, riittääkö heillä siihen vielä motivaatiota. Toivottavasti riittää.

Uusi tavoite- ja toimintasuunnitelma löytyy TÄÄLTÄ.

Kuka on lähimmäisesi?

Uskonnonopettajan työn parhaita puolia on, että se inspiroi tuon tuosta pohdiskelemaan itsestäänselvyyksiä uudelta näkökannalta. Suurin kiitos tästä kuuluu niille oppilaille, jotka eivät päästä opettajaansa helpolla. Kristinuskon perusasioissakin riittää pohtimista, onhan kyseessä usko, joka on täynnä paradokseja kuten apostoli Paavali jo osoitti!

Neljännen luokan kurssilla luetaan Jeesuksen vertauksia, joista osa on luvalla sanoen hiukan vaikeaselkoisia. Vai miten selittäisitte vaikkapa sinapinsiemenvertauksen merkitystä 9–10-vuotiaille, kun ei Raamatussa ole viitteitä siitä, että se olisi auennut opetuslapsillekaan.

Kertomukset tuhlaajapojasta tai laupiaasta samarialaisesta on helpompi selittää, joskin rationaalinen ajattelu haraa tuhlaajapojan tapauksessa kovasti vastaan. Mutta onpa tuosta toisestakin vertauksesta keksitty tehtäväkirjaan todella kimurantti kysymys: ”Ketkä ovat lähimmäisiäsi?”

Yllättävän monella oppilaalla vastaus kiertyy oman perhepiirin, kavereiden tai enintään sukulaisten ympärille. Mutta onko tuo nyt ihme, kun eivät vertauksen juutalainen pappi ja alttaripalvelijakaan nähneet ryöstettyä ja puolikuollutta miestä omana lähimmäisenään!

Kysymys avun tarpeessa olevien auttamisesta on tänä päivänä hiukan mutkikkaampi kuin Jeesuksen aikana. Ei sen vuoksi, etteikö meillä olisi mistä jakaa, vaan lähinnä siksi, kuinka kauas kunkin omasta elinpiiristä lähimmäisenrakkauden ja laupeudentyön velvoitteen voidaan kohtuudella katsoa ulottuvan.

Jeesuksen aikanahan leskiä, orpoja, sairaita ja rampoja olivat kadunvieret täynnään, joten autettavat olivat käden ulottuvilla. Kukaan ei myöskään voinut vedota siihen, että yhteiskunta huolehtii vähäosaisista. Meillä sitä vastoin huolenpito avun tarpeessa olevien lähimmäisten perustarpeista on hyvin pitkälle ulkoistettu korkean verotuksen kautta tapahtuvaksi. Yllättävän vähän tätä ulottuvuutta on tuotu esille.

Tuohon aikaan ei myöskään välittömästi tiedetty kaukaisten maiden hädästä saati että olisi organisoitu mittavia kansainvälisiä avustusoperaatioita. Uusi Testamentti tuntee ainoastaan yhden laajemman avustuskeräyksen, kun apostoli Paavali toimitti perustamissaan seurakunnissa kerättyjä varoja Jerusalemin pyhille (esim. Room. 15:25-26).

Mitenpä vastata tuohon otsikon kysymykseen, kun maailman hätä vyöryy uutisista tunnin välein tajuntaamme. Mikä on kylliksi ja riittävää, kun ei kaikkia kuitenkaan voi auttaa? Entä mitenkähän tuo vertaus kuuluisi, jos se kirjoitettaisiin tämän päivän todellisuudesta käsin?

Neuvostojen valta

Heti alkuun lämpimät onnittelut seurakuntavaaleissa valtuustoon jo valituille ja niille, jotka tullaan kuluvan viikon aikana valitsemaan – vaalihan on suurimmassa osassa seurakuntia vielä kesken. Ja lohdutuksen sana niille, jotka jäävät valitsematta: peli ei ole missään nimessä vielä menetetty. Todelliset vallankäyttäjät valitaan vasta tammikuussa!

”Valta neuvostoille!” huudettiin kurkku suorana vajaat sata vuotta sitten itänaapurissa, jossa tehtiin uutta uljasta isänmaata. Nythän tiedetään, miten siinä kävi, vaikka ikävästi näyttää historia tässäkin toistavan itseään, vieläpä Venäjän kirkon suosiollisella myötävaikutuksella.

Meidän kotoisessa pikku kirkossamme valta on jo neuvostoilla. Ai, kuinka niin? Lukekaapa ortodoksista kirkkolakia ja -järjestystä. Valtuuston valitsemilla seurakunnanneuvostoilla on todellakin aika tuhdisti valtaa, jos arvon neuvokset haluavat sitä käyttää tai huomaavat käyttävänsä.

”Seurakunnanneuvoston tehtävänä on edistää seurakunnan hengellistä elämää, vastata seurakunnan hallinnosta ja taloudenhoidosta sekä seurakunnanvaltuuston päätösten (…) laillisuuden valvonnasta (…) edustaa seurakuntaa ja käyttää sen puhevaltaa…” Siinäpä muutama valikoitu kohta kirkkolaista. –Vieläkö valta kiinnostaa?

Seurakunnanneuvoston vastuu talousasioissa on tainnut jäädä epäselväksi ainakin niissä seurakunnissa, joiden sotkuja joudutaan setvimään raastupaa myöten. Tuskinpa asia on kovin selvä muuallakaan. Lahden tapauksessa seurakunnanneuvostoa ei asetettu oikeudelliseen vastuuseen, mutta se ei suinkaan tarkoita, etteikö neuvostoilla ylipäätään olisi vastuuta seurakuntien varojen käytöstä.

Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnanneuvoston kuuluu muun muassa yleisesti johtaa seurakunnan toimintaa, huolehtia kirkkomusiikki-, kasvatus- ja diakoniatoiminnan sekä tiedotuksen järjestämisestä ja käyttää työnantajan puhevaltaa merkittävissä asioissa.

Seurakunnanneuvosto ei todellakaan ole vain valtuuston päätösten valmistelija tai pelkkä kirkkoherran kumileimasin. Neuvostolla on tietyissä asioissa itsenäistä toimivaltaa sekä lisäksi taloudellista päätösvaltaa seurakunnan talousarvion puitteissa. Kirkkoherra toimii neuvoston puheenjohtajana, mutta neuvosto voi halutessaan jakaa esimerkiksi asioiden valmisteluvastuuta laajemmille hartioille.

Neuvoston jäsenyys on töisevä paikka, jos homman ottaa vakavasti. Valtuustossa pääsee huomattavasti vähemmällä jo yksin siitä syystä, että se kokoontuu harvemmin. Voihan neuvostossakin lorvia tai jättää tulematta kokouksiin, mutta se ei ole kivaa kenenkään kannalta.

Vanhan sanonnan mukaan ”sellainen on sää kuin on kansakin”. Soveltaen voisi sanoa, että ”sellainen on seurakunta kuin on neuvostokin”, vaikkei kirkkoherran roolia tietenkään voi tässä suhteessa vähätellä. Jännää nähdä, mihin suuntaan seurakuntayhteisöt muuttuvat, kun remmiin ovat astumassa nuoremman papiston edustajat.

Vaienneet kellot

Olin eilen Hämeenlinnassa kuuntelemassa alidiakoni Timo Lehtosen esitelmää Suomen autonomian ajan (1809-1917) sotilaskirkoista. Lehtonen on selvittänyt 51 ortodoksisen kirkkorakennuksen vaiheita ja toimintaa sekä rakennusten ja esineistön kohtaloa vuoden 1917 jälkeen. Aiheesta on tulossa kirja, joka ilmestyy parahiksi joulumarkkinoille.

Timo Lehtonen ja Hämeenlinnan sotilaskirkko.

Autonomian ajalla ortodoksisia sotilaskirkkoja rakennettiin Suomeen venäläisen varusväen tarpeisiin. Niistä tunnetuimpia ovat ehkä Suomenlinnan, Hyrylän, Hämeenlinnan, Mikkelin, Kouvolan ja Lappeenrannan sotilaskirkot. Ortodoksien käytössä sotilaspyhäköistä ovat edelleen ainakin  Kouvolan, Vaasan ja Tornion ortodoksiset kirkot. Suurin osa on joko muutettu luterilaisiksi kirkoiksi, otettu muuhun käyttöön tai purettu kokonaan.

Itsenäistymisen tapahduttua venäläiset varuskunnat ja sotilaskirkot joutuivat Suomen valtion haltuun. Monet näkyvillä paikoilla sijainneet pyhäköt riisuttiin isänmaallisen innostuksen vallassa ortodoksisista tunnuksista ja muutettiin toiseen käyttöön. Varuskunta-alueilla sijainneista kirkoista tehtiin mm. hevostalleja ja ammusvarastoja.

Historialliselta kannalta katsottuna kirkkojen tuolloista tuhoamisvimmaa voidaan tiettyyn rajaan saakka ymmärtää, mutta kristillisestä näkökulmasta – olivathan tuhoajatkin sentään luterilaisia kristittyjä – se on yhä menneisyyden häpeätahra. Voidaan perustellusti kysyä, eroavatko tuonaikaiset teot itse asiassa kovin paljoa siitä, mitä Isis tekee tänä päivänä kirkoille Lähi-idässä. Eiväthän kaikki varuskuntakirkkojen tuhoajatkaan pitäneet ortodokseja edes kristittyinä.

Ortodoksinen kirkko vaikuttaa olleen kovin voimaton sotilaskirkkojen tuhon edessä. Se ei ole ihme, sillä ortodoksisuutta kansallistettiin tuohon aikaan voimaperäisesti valtion toimesta. Ryssänkirkkoon haluttiin ottaa etäisyyttä myös kirkon omassa piirissä. Ortodoksipapistolle suunniteltiin mm. yhtenäistä sinivalkoista jumalanpalveluspuvustoa, jota olisi käytetty läpi kirkkovuoden. Viittojen helmojakin oli puhe lyhentää luterilaisen mallin mukaiseksi.

Ehkä näkyvin osoitus viime vuosisadan alkupuoliskon hengestä ovat jälleenrakennuskauden pyhäköt, joista useimpia ei tunnistaisi ortodoksisiksi ilman katolla olevaa vinoristiä.

Hyrylän ja Mikkelin sotilaskirkot purettiin pahoin ränsistyneinä 1950-luvulla, ja kirkollinen esineistö levisi ympäri maakuntaa. Ainoastaan kellot kelpasivat luterilaisille. Kuvaavaa tuon ajan henkiselle ilmastolle oli, ettei ortodoksisen kirkon edustajia edes kutsuttu tilaisuuteen, jossa oli määrä päättää esimerkiksi Hyrylän kirkon kohtalosta.

On selvää, että hiukan toisenlaisella asenteella olisi huomattava määrä autonomian ajan ortodoksisia sotilaskirkkoja voinut säilyä jälkipolville. Jos oli kirkkojen rakentaminen paraatipaikoille, oli myös niiden tuhoaminen varoittava esimerkki siitä, ettei uskontoa ja politiikkaa pidä sekoittaa toisiinsa. Kovin hyvin tuo oppi ei näytä menneen perille.

Katso: valokuvia luennolta
Timo Lehtosen sivut

Verkkoviestintää tälle vuosituhannelle

Selasin eilen parinkin verkkokaupan sivuja ja aika pian ruudun oikeaan alareunaan tupsahti viesti: ”Voinko auttaa?” No, syötin kysymykseni ja sain asiantuntevaa opastusta, jota ilman olisin ollut hukassa tai tiedon hankinta olisi vienyt kohtuuttoman paljon aikaa. Eikä tuo ystävällinen avustaja millään tavalla tyrkyttänyt tuotteita, vaan jätti ratkaisun omaan harkintaani.

Vasta aamulla tajusin kysyä itseltäni, toimisiko tällainen verkkoavustaja myös kirkon viestinnässä? Tietoahan verkosta varmasti haetaan joskus kuumeisestikin, kun ortodoksisuus alkaa kiinnostaa. Ja kirkon kannalta olisi tärkeää, että tarjolla olisi oikeanlaista tietoa.

Kirkkomme verkkoviestintä on viime vuodet ollut stagnaation tilassa. Stagnaatio tarkoittaa pysähtyneisyyttä, ja se kuvaa hyvin myös kirkkomme yleistä tunnelmaa tällä hetkellä. Voisi jopa kysyä, eikö nykyisen kaltaisesta kirkosta – ja tarkoitan tässä nyt omaa kotikutoista kirkko-organisaatiotamme – saa tämän enempää tehoja irti?

Mielenkiintoisena indikaationa kirkkomme sisäisestä tilasta on vastaavan tiedottajan tointa koskeva hakuilmoitus. Siitä pomppaa pyytämättä silmille yksi tehtävää koskeva luonnehdinta; työssä vaaditaan muun ohella paineensietokykyä. Sanomattakin on selvää, että tiedotustyö on aina paineenalaista, mutta mistä tulevat nämä ylimääräiset paineet, koska asia on pitänyt oikein erikseen mainita?

Olen viime viikkoina värkännyt omalle kotiseurakunnalle uusia nettisivuja, koska kirkon sivuston uudistaminen on taas kerran lykkääntynyt hamaan tulevaisuuteen. Omiin verkkosivuihin onkin siirtynyt jo kolmannes ortodoksiseurakunnista. Kohtahan kirkon seurakuntasivuja ei enää tarvitakaan.

Naapurikirkon (evl) puolelta löytyy jos minkälaista verkkokirkkoa, mobiilikirkkoa ja jopa verkkopappeja, mutta meillä näiden uusien viestintäkanavien kanssa ollaan yhä ihmeissään. Jopa Venäjän kirkossa papit taitavat olla verkon kautta paremmin tavoitettavissa kuin meillä.
– Haloo, mikä maksaa?

Jos joku nyt luulee, että olen tekemässä kirkosta markkinatoria, erehtyy pahasti. Mielestäni meillä ei ole mitään syytä välittää kirkostamme yhtään sen houkuttelevampaa kuvaa kuin mitä kirkko todellisuudessa on tai kykenee olemaan. Muuten tuloksena on yhä kasvava joukko pettyneitä kristikunnan kiertolaisia, joita niitäkin on nähty viime vuosina.

Mitä diakonit tekevät?

Otsikon kysymys löytyy ortodoksisen uskonnon 6. luokan tehtäväkirjan kappaleesta, jossa käsitellään Stefanosta, kirkon ensimmäistä diakonia ja marttyyria. Oikeastaan kysymys on muodossa: ”Mitä diakonit/diakoniasisaret tekevät nykyään?”. Kuutosluokkalaisten kuuluisi osata siihen vastata sikäli kun ovat viitoskurssin jo lukeneet. Diakoniasisarista siinäkään yhteydessä ei tosin puhuta mitään.

Kysymys diakonin tehtävistä tuli mieleen, kun luin uutisen tuoreesta diakonivihkimyksestä. Diakonejahan vihitään meillä lähinnä avustamaan pappia jumalanpalveluksissa, vaikkakin Stefanoksen ja kumppaneiden aikaan tehtävänä oli avustusten jakaminen leskille ja muille avun tarpeessa oleville. Näin apostolit saattoivat keskittyä sanan julistamiseen.

Diakoni on pappeuden alin aste, ja sana tarkoittaa palvelijaa. Se onkin lähes ainut yhteys alkuperäiseen tehtävään. Diakoniksi vihkimisen yhteydessä usein korostetaan tuota palveluvirkaa, mutta sille ei oikein ole tahtonut löytyä käytännön sovellutuksia tämän päivän seurakunnista.

Diakonit käyvät töissä kirkon ulkopuolella siinä missä oman toimen ohella palvelevat papitkin elleivät ole jo eläkkeellä. Seurakunnan toimessa olevia diakoneja meillä on vain yksi Helsingin seurakunnassa, jossa tosin on useita palkattuja, pääosin naispuolisia diakoniatyöntekijöitä, noita oppikirjan ”diakoniasisaria”.

Pappeuden alimpana asteena diakonius on myös valmistautumista papin tehtävään. Osa diakoneista vihitään myöhemmin papeiksi, oman tutkimukseni mukaan keskimäärin noin kolmen vuoden kuluessa. Kaikista diakoneista ei tule pappia, eivätkä kaikki edes halua papiksi. Heille riittää ektenioiden eli rukoussarjojen lukeminen jumalanpalveluksissa.

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina diakoneilla oli hyvin monipuolisia tehtäviä. He ottivat vastaan seurakuntalaisten tuomat uhrilahjat, jakoivat ehtoollisella leivän ja viinin ja veivät niitä puutteenalaisille. Diakonit  saarnasivat ja antoivat kasteopetusta sekä pitivät huolta seurakunnan köyhistä, sairaista ja muista hädänalaisista. (1)

Diakonin virassa toimi tuolloin sekä miehiä että naisia joskin tehtävät erosivat jonkin verran toisistaan. Samoin naisdiakonien vihkimys poikkesi miesten vihkimyksestä. Diakonissa-nimitys esiintyy ensimmäisen kerran Nikean kirkolliskokouksen kanoneissa vuonna 325. Ortodoksisessa kirkossa diakonissoja on ollut 1000-luvun alkuun asti. (2) Eeva Raunistola-Juutisen mukaan naisdiakonin tehtävä on esimerkki unohdetusta traditiosta. (3)

Alkuperäisen diakonin tehtävän typistyminen nykyisenlaiseksi jumalanpalvelusavustajaksi tapahtui jo keskiajalla. Silti voinee kysyä, voisiko joitakin unohdettuja tehtäviä palauttaa? Esimerkiksi katekumeeniopetus soveltuisi hyvin diakoneille, sikäli kun heillä on siihen riittävä teologinen koulutus. Suurempi ongelma taitaa sittenkin olla ajan puute.

- -
1–2) Diakoninvirka. [Evl] kirkkohallituksen asettaman työryhmän mietintö (2008).
3) Itä-Suomen yliopiston väitöstiedote (2012).

Kirjailijan puhetta uskosta ja epäilystä

Tartuin Anna Kontulan kirjaan ”Mistä ei voi puhua – kirja uskosta ja uskonnosta” (2012) parin vuoden takaisen verkkohaastattelun perusteella. Jotenkin teos oli mennyt minulta aikanaan ohitse, mutta Kontulan kiinnostus mystiikkaa ja ortodoksista teologiaa kohtaan sai mielenkiinnon hereille.

Kontulan kirja olisi ansainnut tulla valituksi vuoden kristilliseksi kirjaksi, mutta se ei ollut edes ehdolla ilmeisesti sen vuoksi, että teos ilmestyi vasta loppuvuodesta 2012. Joka tapauksessa kirja on selkokielisintä tekstiä uskosta ja mystiikasta, mitä aikoihin olen saanut käsiini.

Kirjailija pohtii uskonnon merkitystä kahden naisen keskustelujen kautta. Vanhempi heistä on lähettänyt sisarentyttärelleen lahjaksi ikonin, jonka tämä haluaa palauttaa, koska ei koe olevansa uskonnollinen. Siitä sukeutuu pitkä keskustelu, lähes yksinpuhelu, jossa ikonin lahjoittaja avaa löytöretkeään uskon ja mystiikan maailmaan.

Tässä kirjassa puhe uskosta, uskonnosta, Jumalasta ja hengellisestä etsinnästä ei kuitenkaan sorru teologiseen jargoniin, vaikka teksti on saanut runsaasti virikkeitä ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien ajattelusta ja ylipäätään teologisesta kirjallisuudesta.

Kontulan kirja on kohti käyvää uskonkysymysten pohdiskelua, joka kuitenkin nojautuu hyvin pitkälle idän kirkon ajattelumaailmaan. Tällaista nykyihmisen haasteiden näkökulmasta avattua keskustelua kaivattaisiin ehdottomasti lisää. Jostain syystä epäilevälle uskolle ei ole jäänyt juuri lainkaan sijaa kirkkomme julkisessa puheessa, vaikka epäilys jos mikä on leimallista nykyihmisen uskonnolliselle etsinnälle.

”Nöyryys hyväksyy oman puutteellisuutensa ja on siksi lempeä myös muiden heikkouksille. Se kohtaa kanssaihmisen ilman itsekorostusta, toisen tilaa ja arvokkuutta suojellen (…) nöyryys on hengellisen etsinnän tärkein työväline”, kirjan päähenkilö raottaa omaa löytöretkeään.

Kirjailijalla on ollut joukko asiantuntevia sparraajia, joita hän kiittää esipuheessa. Listalle mahtuu myös kolme ortodoksipappia, isät Matti Sidoroff, Markku Toivanen ja Sergius Colliander, jonka teologiseen vaistoon ja lukeneisuuteen Kontula sanoo voineensa aina turvautua.

Valikoivaa lähimmäisenrakkautta

Turvapaikanhakijoiden ryntäys Suomeen on synnyttänyt paikoin kipakkaakin keskustelua sosiaalisessa mediassa. Moni vaikuttaa olevan aidosti hämmentynyt tämän uuden ilmiön edessä. On kyselty, miksi tulokkaissa on niin vähän naisia ja lapsia, ja miten heillä voi olla varaa ajaa taksilla tai valittaa vastaanottokeskusten ruokatarjoilusta?

Media metsästää tietysti raflaavia uutisaiheita, joita takuulla riittää pitkälle syksyyn. Tätä kirjoittaessani maahanmuuton vastustajat ovat kokoontumassa Tornioon vaatimaan rajojen sulkemista ja hallituksen eroa! Mielenkiintoista, sillä tapahtuman taustajoukkoihin kuuluu hallituspuolue perussuomalaisten aktiiveja.

Kipuilua asiaan suhtautumisessa on ilmennyt myös omaan kirkkomme jäsenten piirissä. Monille tuntuu olevan vaikea pala niellä, että tulijoiden valtaosa on islaminuskoisia irakilaisia eikä esimerkiksi Syyrian kristittyjä. Jotkut kristilliset piirit ovatkin vaatineet avoimesti kristittyjen suosimista turvapaikkapäätöksissä sillä verukkeella, että heillä olisi paremmat edellytykset sopeutua oloihimme.

Arkkipiispa Leo otti turvapaikanhakijoiden kohteluun selkeän kannan syyskuun alussa. Hän velvoitti seurakunnat ja sitä myötä myös yksittäiset kirkkomme jäsenet auttamaan tulijoita uskontoon tai etniseen alkuperään katsomatta. Perusteena arkkipiispalla oli Kristuksen opetus, joka ei jätä vähintäkään sijaa autettavien valikoimiselle (Luuk. 10:25–37).

Miksi meidän on niin vaikea toteuttaa tuota laupiaan samarialaisen mallia tai edes omaksua hänen asennettaan? Some-kirjoittelusta päätellen joillekin tuntuu olevan tärkeämpää etsiä syitä olla auttamatta kuin kannustaa kanssaihmisiä antamaan edes tukensa niille, jotka yrittävät auttaa.

On päivänselvää, että noin suurten ihmismäärien tulo lyhyen ajan sisällä vieraisiin oloihin tuottaa erinäisiä hankaluuksia. Tuhansien turvapaikanhakijoiden rekisteröinti, majoitus, ateria- ja muiden palvelujen järjestäminen hakemusten käsittelyaikana sekä turvapaikan saavien kotouttaminen ovat paitsi suuri ponnistus, lopulta myös iso mahdollisuus. Asenne ratkaisee; katsojasta riippuen astia on joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä.

Some-kirjoittelusta päätellen Suomessa on runsaasti hukattua asiantuntemusta turvapaikka- ja pakolaiskysymyksissä. Ulkoparlamentaarisia neuvoja ja kommentteja satelee kuin vettä menneenä kesänä. Itse olen ilakoinut mielessäni, että nythän siellä ovat juuri oikeat miehet ja naiset päättämässä ;-)

Pulaa sitoutuneista opiskelijoista

Kirkolliskokousedustajat olivat viikonloppuna koolla Joensuussa ja samassa yhteydessä heille kerrottiin myös kuulumisia Ortodoksiselta seminaarilta. Päällimmäisenä viestinä oli huoli ortodoksisen teologian opiskelijoiden määrästä ja niin muodoin myös kirkon tulevien työntekijöiden riittävyydestä lähivuosina.

Huolestuttava uutinen oli, että viime vuosina ortodoksista teologiaa yliopistolle opiskelemaan valituista noin 60 prosenttia ei käytännössä aloita teologian opintoja lainkaan. Tänä vuonna opiskelemaan valittuja on yhteensä 14.

Todettakoon tässä vielä, että Itä-Suomen yliopisto vastaa opiskelijahausta ja -valinnoista sekä järjestää yliopisto-opetuksen, kun taas kirkon ylläpitämä Ortodoksinen seminaari järjestää tutkintoon kuuluvat soveltavat harjoitukset seminaarin kirkossa sekä seurakuntaharjoittelun. Sen lisäksi seminaari tarjoaa edullisen asumisen, yhteisöllisen jumalanpalveluselämän ja erinomaiset ruuat opiskelijoille.

Joensuussa on puutetta opiskeluun ja kirkon työhön sitoutuneista opiskelijoista. Tämä johtuu seminaarin mukaan siitä, että huomattava osa tutkintoon valituista tulee kirkon ulkopuolelta, eikä heillä aina ole edes riittäviä perustietoja ortodoksisuudesta. Yliopisto ei tietenkään voi edellyttää valituilta kirkkoon kuulumista saati sen toimintaan osallistumista. Entisessä pappisseminaarissa tilanne oli tietysti toinen.

Opiskelijapulaan vaikuttavat välillisesti monet muutkin syyt. Ensinnäkin ortodoksisen uskonnon oppiaineen (UO) asemaa lukioissa on heikennetty eri tavoin. Opetusta on siirretty verkkoon ja koulun antamaa lähiopetusta karsittu tuntuvasti. Kymmenissä suomalaislukioissa UO-aineen lähiopetusta ei tarjota lainkaan eli oppilaalla ei ole oman uskonnon oppitunteja tai edes kiertävää opettajaa koulussaan.

Vuonna 2006 käyttöön otetulla ylioppilaskokeen ainereaalilla on myös ollut huomattava vaikutus. Se on lisännyt lukiolaisten taktikointia ja keskittymistä yo-kokeessa aiempaa harvempiin aineisiin. Ortodoksisen uskonnon kirjoittajien määrä onkin vähentynyt jyrkästi viime vuosien aikana. Kuin pisteeksi iin päälle pakollisten UO-kurssien määrä putoaa ensi vuonna (2016) lukionsa aloittavien osalta kolmesta kahteen.

Mitäpä kirkko sitten voisi tehdä tilanteessa, joka suurelta osin on seurausta ulkopuolisen maailman muutoksista?

Ortodoksisen seminaarin johtajaksi keväällä valittu isä Mikko Sidoroff vetosi kuulijoihin, että seurakunnissa etsittäisiin teologian opiskelusta kiinnostuneita ja kannustettaisiin etenkin seurakuntaelämään osallistuvia nuoria hakeutumaan koulutukseen. Kirkkoon sitoutuneet hakijat sitoutuvat todennäköisimmin myös opiskeluun ja tulevaan työhön.

Kirkkojärjestyksen 138 §:n mukaan ”[ortodoksisen] seminaarin opiskelijaksi hakevan tulee liittää hakemukseensa hiippakunnan piispan lausunto.” Pykälä on tainnut jäädä kuolleeksi kirjaimeksi, mutta sen voisi katsoa jollain tavoin velvoittavan myös hiippakuntapiispoja. Kirkon rekrytointia olisi todellakin varaa tehostaa kaikilla tasoilla tuntuvasti.

Ongelmallinen kirkon jäsenyys

Opettaja riensi pitämään syksyn ensimmäistä uskontotuntia yläkoulun ortodoksioppilaalle. Ovella luokanvalvoja kertoi, että oppilas on eronnut kirkosta. Opettaja siinä äimän käkenä, että mitä? Niin. Oppilas ei enää osallistu ortodoksiseen uskonnonopetukseen, joka samalla kertaa loppui kyseisestä koulusta heti alkuunsa. Näin haavoittuvaista on pienten ryhmien uskonnonopetus.

Mikä se sellainen kirkon jäsenyys on, jonka päättyminen on pelkkä ilmoitusasia? Ei sellaista jäsenyyttä oikeasti olekaan. Kirkkolain (10.11.2006/985) mukaan ortodoksisen kirkon jäseniä ovat ne, jotka on otettu kasteen ja mirhalla voitelun sakramenttien kautta kirkon yhteyteen. Tämä on niin sanottu kanoninen määritelmä jäsenyydestä.

Kirkon kanoneissa eli ”järjestyssäännöissä” ei mainita mitään siitä, että kirkon jäsen voisi ilmoittaa eroavansa kirkosta. Sitä vastoin siellä on kyllä määräyksiä siitä, missä tapauksessa hänet voidaan erottaa ehtoollisyhteydestä. Ensimmäisten vuosisatojen kristityille yhteys Kristukseen ehtoollisen sakramentin kautta oli todellista kirkon jäsenyyttä.

Kirkkolaissa on kyllä viittaus uskonnonvapauslakiin (6.6.2003/453), joka tarjoaa mahdollisuuden uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamiseen. Herää kysymys, ovatko kirkko ja laissa tarkoitettu uskonnollinen yhdyskunta lainkaan sama asia, jos jäsenyyden kriteerit poikkeavat näin paljon toisistaan?

Käsitys kirkon jäsenyydestä hämärtyy meillä myös sen vuoksi, että uskonnollinen yhdyskunta nimeltään Suomen ortodoksinen kirkko ylläpitää väestökirjanpitoa ja seurakunnat keräävät kirkollisveroa. Molemmat tehtävät on kopioitu suoraan evankelisluterilaiselta kirkolta, eikä niitä tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa. Ylivoimaisen suurella enemmistöllä kirkon ”jäsenistä” jäsenyys todentuukin lähes yksinomaan noiden kahden tehtävän kautta.

Voisiko uskonnollinen yhdyskunta edellyttää jäseniltään muutakin kuin kirkollisveron maksamista – vaikkapa jumalanpalveluksiin osallistumista edes muutaman kerran vuodessa tai ortodoksiseen avioliittoon vihkimistä, kun sen aika tulee? Ortodokseja vihitään nykyisin avioliittoon reilusti useammin maistraatissa kuin omassa tai edes luterilaisessa kirkossa. Tämä on alkanut näkyä myös lapsikasteiden määrän vähenemisenä.

Koulujen uskonnonopetus onkin monelle ortodoksilapselle ja -nuorelle käytännössä ainut yhteys omaan kirkkoon. Perusopetuslain (21.8.1998/628) mukaan ortodoksioppilas voi kuitenkin huoltajan ilmoituksesta osallistua vaihtoehtoisesti ev.lut. opetukseen. Tämä lakiin jäänyt porsaanreikä mahdollistaa koulun taholta hienokseltaan tapahtuvaa ohjailua ev.lut. opetukseen siinä tapauksessa, että ortodoksiopetuksen järjestäminen yhdelle tai kahdelle oppilaalle koetaan hankalaksi tai kalliiksi.

Ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vähentynyt kymmenkunta prosenttiyksikköä vuodesta 2005. Luterilaisia on enää noin 73 % suomalaisista. Myös ortodoksien jäsenmäärä on kääntynyt laskuun. Kirkosta erotaan entistä herkemmin ja usein myös heiveröisemmin perustein. Nykyihminen vaatii rahoilleen vastinetta, ja jos sitä ei ala kuulua, niin ovi käy.

Kauppaketjut keräävät asiakaskorteilla tietoa kuluttajien ostotottumuksista, mutta meillä ei ole harmainta aavistusta, mitä kirkosta eroamista hautovien päässä liikkuu. Entisaikaan eroajan piti käydä kirkkoherran pakeilla, mutta nyt riittää pelkkä hiiren klikkaus yön hämärinä hetkinä.

Olisikohan kirkonkin aika ryhtyä keräämään ”asiakaspalautetta” ja rakentamaan toimivaa yhteyttä jäsenistöönsä?

Toivottavasti kukaan ei vedä tässä vaiheessa perinteistä vapaus-korttia esiin: ihminen on vapaa päättämään ja niin edelleen. Niin onkin, jos päätös pohjautuu oikeaan tietoon ja ymmärrykseen sekä aitoon kokemukseen. Vapaus-kortin käytössä on se vaara, että tehdään välttämättömyydestä hyve; toisin sanoen verhotaan laiskuus vapauden viittaan.

PS. Kaikesta huolimatta, hyvää Jumalansynnyttäjän juhlaa!

Kreikka ja Venäjä

Liekö sattumaa, että tämän päivän Euroopan kaksi suurta huolenaihetta, Kreikka ja Venäjä, ovat molemmat ortodoksisia maita? Edellisessä tökkii talous ja jälkimmäisessä talouden lisäksi myös yhteiskunnallinen toimintavapaus. Kreikassa ortodoksisuus ei ole estänyt taloudellista suhmurointia ja Venäjällä uskontoa suorastaan käytetään hyväksi kansalaisyhteiskunnan kuristamisessa.

Uskonnolla ja vallankäytöllä on kautta historian ollut vahvat kytkökset. Kun  kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto, se ei suinkaan tapahtunut ilman valtapoliittisia tausta-ajatuksia. Tarvittiin yhdistävä aate laajan valtakunnan koossapitämiseen. Vähän samaa ajatusta on ilmassa kansalliskiihkolla höystettynä myös tämän päivän Venäjällä.

Ei tietenkään pidä luulla, että ”oikeauskoisuus” sinänsä johtaisi oikeisiin ja oikeudenmukaisiin poliittisiin ratkaisuihin. Mutta jotakin vaikutusta sillä uskoisi yhteiskuntaan olevan. Ei kai Kreikan ja Venäjän nykytila liene ainut mahdollinen, mikä tältä pohjalta on ajateltavissa.

Kreikan pääministeri Alexis Tsipras otti jo virkaanastujaisissaan etäisyyttä ortodoksikirkkoon epäämällä arkkipiispalta läsnäolon. Temppu oli tahditon, mutta ennen muuta se oli näpäytys kirkon suuntaan. Kreikassa kirkolla on suuria omaisuuksia, ja valtio on ainakin viime vuosiin saakka mm. maksanut pappien palkat. Kirkko on siis tavalla tai toisella ollut osallisena maan nykyisen ahdingon syntymisessä.

Kreikan kriisin ratkaisuyrityksissä Euroopan kulttuuriset raja-aidat ovat nousseet näkyviin. Liekö sattumaa vai muista syistä johtuvaa, että katolilaisten asuttama Ranska olisi tarjonnut viikonlopun maratonistunnossa Kreikalle lievempiä lääkkeitä kuin mitä puoliprotestanttinen Saksa ja muu Eurooppa olivat valmiita hyväksymään?

Sekä Kreikan että Venäjän osalta on puhuttu isoilla kirjaimilla luottamuksen puutteesta. Muu Eurooppa on kokenut, että maat ovat pettäneet keskinäisen luottamuksen, jota on suurella vaivalla koetettu rakentaa. Kreikka vääristeli taloustilastoja päästäkseen rahaliiton jäseneksi, ja Venäjä kiemurtelee kuin mato koukussa Itä-Ukrainan sodan yhtenä osapuolena. Totuus ei pala tulessakaan, mutta kyllä se vain näyttää palavan moneen kertaan.

Ei varmaankaan pidä vetää liian hätiköityjä johtopäätöksiä uskonnon ja politiikan suhteista. Joka tapauksessa meillä on nyt oma pieni koekenttämme uudessa hallituksessa, jonka kaksi voimamiestä on tunnustavia kristittyjä. Hallitusohjelmasta sitä ei tosin huomaa, mutta ehkäpä asia nousee esille esimerkiksi koulujen uskonnonopetuksen tulevaisuutta linjattaessa.

Kreikkalaiset ovat jo alkaneet kysellä Sipilän miljoonien perään (IS 17.7.) tavalla, jossa on selvästi erottuvia eettisiä ja moraalisia painotuksia. Olisiko poliittinen keskustelu pikku hiljaa saamassa muutakin käyttövoimaa kuin mitä kylmät talousluvut tuottavat?

Schmemann

Ortodoksinen Veljestö on tehnyt suuren palveluksen kirkolle julkaisemalla isä Alexander Schmemannin (k. 1983) kasteteologiaa käsittelevän teoksen ”Of Water and The Spirit” suomeksi. Tämän kuten aiemmatkin Veljestön julkaisemat käännökset on tehnyt isä Matti Sidoroff.(1) ”Vedestä ja Hengestä” (2015) kuuluu myös Valamon kirjakerhon kesälukemistoon.

Venäläiseen emigranttiperheeseen Virossa 1921 syntynyt Schmemann lienee luetuin nykyajan ortodoksiteologi. ”Suuri paasto” ja ”Maailman elämän edestä” ovat tarjonneet erityisesti kirkkoon liittyjille helposti omaksuttavaa ja perusteellista opastusta kirkon elämään. Isä Alexanderin persoonaa valaisevat päiväkirjat julkaistiin Ari Koposen suomennoksena 2012.

Schmemann teki elämäntyönsä Yhdysvalloissa toimien Pyhän Vladimirin seminaarin pappina ja opettajana 1950-luvulta alkaen. Keskeiset teoksensa hän julkaisi jo 1960-luvulla ja 70-luvun alkupuolella. Tuorein teos ehti odottaa suomentamista peräti neljä vuosikymmentä.

Terävän teologisen ajattelun lisäksi isä Alexanderin teoksissa kiehtoo ennen muuta se, että hän tuntuu kirjoittavan suoraan tästä ajasta. Vaikka analyysi kirkon elämän maallistumisilmiöistä pohjautuu lähinnä 1950- ja 60-lukujen amerikkalaiseen todellisuuteen, se vaikuttaa yhä tuoreelta ja ajankohtaiselta. Ongelmat ovat pitkälle samoja kuin tuolloin, runsas puoli vuosisataa sitten.

Schmemann oli ja on edelleen suuri liturgian teologi.  Tuoreessa teoksessakin keskeisenä kysymyksenä on liturgisen ja hengellisen yhteyden palauttaminen kasteen ja eukaristian (ehtoollisen) sakramenttien välille. Tämä yhteys on katkennut jo kauan sitten erillisen kastetoimituksen yleistyttyä. Kasteliturgioita on meillä toimitettu lähinnä silloin, kun vanhemmat tai vastavuoroisesti asialle vihkiytynyt pappi on osannut sellaista esittää.

Mutta pääsiäisen vieton yhteydestä kasteeseen meitä muistuttaa enää pääsiäisyön ristisaatto, joka oli alkujaan kastettujen kulkue erillisestä kastehuoneesta, babtisteriosta, sisälle kirkkoon liturgiaan. Viime vuosina yleistyneet katekumeenien kirkkoon liittämiset pääsiäislauantaina ovat tosin ainakin ajoituksensa puolesta yritys palauttaa tuota yhteyttä.

Isä Alexanderin hengelliseen perintöön kuuluu ajatus ”liturgiasta liturgian jälkeen”. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän tulisi viedä Jumalan valtakunnan todellisuutta liturgiasta myös kirkon ulkopuolelle, osaksi arjen elämää. Tässä kohtaa ortodoksisella kirkolla olisi kenties eniten käytännöllistä opittavaa muilta kristillisiltä kirkoilta ja yhteisöiltä.

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitähän isä Alexander mahtaisi ajatella viime vuosina Suomessa virinneestä ”luostariyhteisöjen”, kulttuurikeskusten, museoiden ja yksityisten mietiskelypaikkojen rakennusbuumista. Missä määrin se täyttää tuota edellä esitettyä ajatusta? Vai onko kyse päinvastaisesta, liikkeestä sisäänpäin, kuin mitä hän tuolla ajatuksellaan tarkoitti.

(1) Aiempien teosten suomentajina myös Maria Iltola ja Sirkka Maria Markkanen.

Odotamme mielenkiinnolla...

Konstantinopolin pyhän synodin päätös metropoliitta Ambrosiuksen toimista Uspenskin liturgiassa 1.3.2015 tipahti keskelle kesäistä uutistyhjiötä. Asia julkistettiin maanantaina kirkon sivuilla, mutta kukaan ei näköjään halua kommentoida sitä. Helsingin Sanomien verkkosivujen (17.6.) mukaan piispa Askola vaikenee, eikä arkkipiispa Leoa ja metropoliitta Ambrosiusta ole tavoitettu, koska he ovat lomalla. (Ks. Jälkikirjoitus)

Kirkon sivuilla julkaistu uutinen herätti joitakin kysymyksiä, joten pyysin, saisiko synodin päätöstä tai sen käännöstä luettavaksi. Kirkon tiedotuksesta vastattiin, että ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin päätöskirje ei ole julkinen asiakirja. Siispä on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla.

Pyhän synodin päätös, siltä osin kuin se on julkistettu, on yllättävänkin tiukkasanaista luettavaa. Metropoliitta Ambrosiuksen toimille tai hänen myöhemmille perusteluilleen ekumeenisesta eleestä ei löydy minkäänlaista ymmärrystä. ”Skandaalin aiheuttajien” (!) erottamistakin on synodissa harkittu, mutta lienevätkö sitten ekumeeniset syyt lopulta painaneet vaa´ankielen vakavan varoituksen puolelle.

Päätöksen julkituodussa osassa kiinnittää huomiota kaksi selkeää tiukennusta Suomessa melko yleisesti käytössä olevaan alttari- ja muistelukäytäntöön. Tosin ne on uutisessa ilmaistu hiukan tulkinnanvaraisesti, mutta yritetään kumminkin.

Jatkossa muilla kuin liturgisten tehtävien toimittajilla ei ole alttariin asiaa. Alttariin meno edellyttää siis liturgista tehtävää. Naisilta se on kokonaan kielletty, poikkeuksena nunnat, jotka voivat viedä sinne tavaraa tai koristella tai puhdistaa alttaria. Viimemainittu antaisi ymmärtää, että rajoitukset koskevat myös liturgian ulkopuolista aikaa. Herää kysymys, kukahan jatkossa siivoaa seurakuntakirkkojen alttarit?

Myös muistelukäytäntöön näyttäisi tulevan muutoksia. Jatkossa liturgiassa ja proskomidissa muistellaan nimellä vain ortodoksikristittyjä. Muihin uskontokuntiin kuuluvia voidaan muistella, jos he ovat ”sairasvuoteella tai muuten kriittisissä tilanteissa”. Toisuskoisten vainajien liturgiselle muistelulle tulisi kuitenkin loppu.

Metropoliitta Ambrosius on saanut pyhältä synodilta vakavan varoituksen; jos vastaavat tapaukset toistuvat, häntä kohtaan käynnistetään ”tarkat kanoniset prosessit” ja häneen kohdistetaan ”pyhien kanonien määräämät rangaistukset”. Kieliikö tämä siitä, että joitakin asioita olisi toistaiseksi katsottu läpi sormien?

Uutisen mukaan piispainkokous käsittelee pyhän synodin päätöksen mahdollisia jatkotoimia seuraavassa kokouksessaan. Odotamme mielenkiinnolla, mitä piispainkokous lopulta lausuu ja millaisella kokoonpanolla se ylipäätään asiaa käsittelee.

- - -
Jälkikirjoitus 18.6.

Pitkään ei tarvinnut metropoliitta Ambrosiuksen kommentteja odotella. Aamun Hesarissa (18.6.) hän kiistää, että pyhän synodin päätöksessä olisi kyse varoituksesta. Piispa Askolan alttariin kutsumista hän pitää ”Suomen oloissa aivan normaalina kirkon edustajien kanssakäymisenä” ja nostaa naispappeusasian jälleen kerran agendalle.

Ambrosius sanoo Konstantinopolin patriarkan elävän ”kirkollisessa kehityksessä eri aallossa kuin me täällä Suomessa” ja arvostelee Itä-Euroopan ortodoksikirkkojen näkemyksiä ekumeniasta. Piispan mielessä lienee ollut Bartolomeuksen taannoinen lausunto, jossa hän kehui Suomea ekumenian mallimaaksi.

Jos jotain yhteenvedonomaista sanoisi niin sen, että omalla suhtautumistavallaan Ambrosius tulee nostaneeksi itsensä ortodoksisen maailman silmätikuksi. Nähtäväksi jää, kuinka pitkään sellaisen tikun nokassa on mahdollista pyristellä.

Pappia kyydissä, osa 1

Kirkkoisämme pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) on kirjoittanut kenties tunnetuimman teoksen ortodoksisesta pappeudesta.  Suomeksi tämä pieni kirjanen ilmestyi 1981 nimellä Kuusi kirjaa pappeudesta. Kyseessä on Johanneksen puolustuspuhe ystävälleen, jonka hän huijasi ottamaan vastaan pappisvihkimyksen luvaten suostua itsekin vihittäväksi.

Johannes kuitenkin jänisti. Hän lähti lipettiin kirkosta, jonne piispa oli jo saapunut vihkimistä varten. Ystävä oli tullut vihityksi, mutta Johannes ei – sillä kertaa. Hän käytti kaiken kirjallisen lahjakkuutensa puolustautuakseen katkeroituneen ystävänsä syytöksiltä. Teos on kirjoitettu kuuden kirjeen muotoon, siitä kirjan nimi.

Kuusi kirjaa pappeudesta on viiltävä analyysi pappeuden vaativasta tehtävästä. Johannes nostaa kirjeissään riman niin korkealle, että heikompia huimaa. Sen tehtyään hän saattoi nolostelematta palata päivänvaloon, kun oli vielä moneen kertaan muistuttanut, että papiksi vihitty ystävä oli tehtävään mitä kelvollisin henkilö!

Itselläni ei ole kokemusta papin tehtävistä, mutta kokemuksia papeista ja havaintoja tehtävän luonteesta ja vaatimuksista on kertynyt jonkin verran. Lisäksi olen tehnyt käytännöllisen teologian graduni Joensuun yliopistoon ortodoksipappien teologisesta koulutuksesta 2009.

Pappeus mielletään kutsumustehtäväksi, joskin asia ilmaistaan niin, että kyse on kirkon kutsusta tehtävään. Joensuussa opetettiin, että jos jotakuta alkaa kovasti ”papittaa”, se on huono merkki. Pappeuteen ei siis pitäisi pyrkiä, mutta ilman omakohtaista kiinnostusta ja kutsumusta siitä tuskin tulee mitään.

Papiksi vihkimisestä päättää yksin hiippakunnan piispa, mutta ketään ei nykyaikana vihitä vastoin tahtoaan. Vihkimiselle on tietyt kanoniset edellytykset, joista on kevään kuluessa virinnyt jonkinlaista keskusteluakin kirkon piirissä.

Papin toimiin on ollut viime vuosina niukanlaisesti hakijoita, pohjoisiin seurakuntiin ei yhtä useampaa, eikä jossain paikoin välttämättä sitäkään. Pappiskoulutuksen saaneet ovat niukka luonnonvara kirkossamme, eivätkä hekään aina halua papin tehtäviin. Onkohan työssä jotain muutakin vialla kuin syrjäinen sijainti ja koulutukseen nähden kehno palkka?

Joensuussa ihmettelimme sitä, kuinka yliopisto tuotti lähes liukuhihnalta pappeja ev.lut. kirkon tehtäviin, mutta harvoilla ortodoksisen teologian opiskelijoilla ei ollut hajuakaan, saavatko edes pappisvihkimystä. Tuntui siltä, ettei papistoon rekrytointi ollut kenenkään hanskassa.

Papin tehtävänä on toimittaa jumalanpalveluksia ja sakramentteja sekä opettaa ja toimia sielunhoitajana. Se on vaativa tehtäväkokonaisuus kirkossa, jonka lauma on hajallaan monessakin mielessä. Siitä aion kirjoittaa jonkun rivin tulevana kesänä, jos terveyttä ja elonpäiviä suodaan kuten isäni tapasi sanoa.

Suhmuroinnin suomenennätys?

Jyväskylän seurakunnan toisen papin toimen täytöstä sukeutui sittenkin kipakka keskustelu sosiaalisessa mediassa. Asia ajankohtaistui viime sunnuntaina (17.5.), jolloin helmikuussa toimeen valittu henkilö vihittiin diakoniksi. Edessä on vielä pappisvihkimys kuun lopulla.

Ei siinä ole mitään ihmeellistä, että vielä vihkimätön valitaan papin toimeen, äkkiäkös sitä papiksi vihkaistaan! Valitulla on toki vaadittava koulutus, mutta ikää ja elämänkokemusta taitaa olla kanonisessa mielessä kovin niukanlaisesti.

Toimen ehdokasasettelu hoidettiin sikäli mallikkaasti, että sen suoritti piispa Arseni, koska tehtävään valituksi tullut on arkkipiispan lähisukulainen. Valinta tehtiin toiselta vaalisijalta äänin 9–3. Ennen diakoniksi vihkimistä toimeen valitusta tuli myös kirkkoherran vävy.

No, mikäs tässä nyt sitten on niin ihmeellistä? Pojallahan kävi hyvä tuuri, saattaisi joku sanoa.

Tuurista ei Jyväskylän tapauksessa ole kysymys vaan jostakin aivan muusta. Tulevien tapahtumien kulku on ollut asianosaisten tiedossa jo hyvän aikaa, joten kyseessä ei siten ole voinut olla aito valintatilanne. Molemmat hakijat olivat muodollisesti päteviä, mutta kokeneempi sivuutettiin.

Jyväskylän suunnasta ei ole esitetty mitään järjellistä selitystä sille, miksi mittavalla työ- ja elämänkokemuksella ei olisi merkitystä papin valinnassa. Eikö paimenen työssä vaadita nimenomaan kokemusta, jota kertyy ainoastaan eletyn elämän myötä? Kanoneista voi olla montaa mieltä, mutta ei 30 vuoden ikärajaa pappisvihkimykselle ole turhaan asetettu.

Jyväskylän kaltaiset tapahtumat ovat mahdollisia kahdestakin syystä. Ensinnäkin kirkkomme on niin pieni ja vähäväkinen, että – hiukan kärjistäen – aktiiviset toimijat ovat joko tuttuja tai sukulaisia keskenään. Toisekseen näitä kirkon pienuuden ja pienten piirien liukumiinakenttiä ei ole koskaan kunnolla tiedostettu.

Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia tarkemmin. Siinä mielessä alamme lähestyä suhmuroinnin suomenennätystä.

Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.

Olipa hyvä opetuspuhe!

Kovin harvoin kirkossamme on aihetta otsikon kaltaiseen toteamukseen. Keskinkertaisia puheita ja esityksiä kuulee sitäkin useammin. Sellaisista ei kuitenkaan synny jutunjuurta kirkkokahveilla saati että niistä jäisi mitään mieleen. Puhe, josta kuulijat eivät muista hetken päästä muuta kuin että odottivat sen päättymistä, on turhaan pidetty puhe.

Opetuspuheen eli saarnan paikka liturgiassa on evankeliuminluvun jälkeen. Se voidaan pitää myös palveluksen lopussa ennen kiitosrukouksia. Puheen ihannekesto on 5–6 minuuttia. Se riittää hyvin, jos papilla ei ole mitään omakohtaista tai muuten merkittävää sanottavaa.

Kristikunnan alkuaikoina etenkin piispoissa oli hyviä puhujia. Se johtui siitä, että monilla heistä oli reettorin (puhujan) koulutus. Retoriikka eli puhetaito oli vielä antiikin ajan lopulla  suosittu oppiaine. Tuon ajan tunnetuin saarnamies oli tietysti pyhä Johannes Krysostomos, jonka opetuspuheet eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Ortodoksipappien koulutukseen Suomessa kuuluu jonkin verran homiletiikan (saarnaopin) opiskelua. Oppiaine keskittyy enemmänkin saarnan teologiaan kuin hyvän puheen aineksiin. Opetuspuheen lähtökohtana on usein päivän evankeliumi- tai epistolateksti, kirkkovuoden ajankohta tai päivän pyhän muisto. Se on hyvä lähtökohta kunhan ei tyydy pelkästään siihen. Puheen ainekset pitäisi tavalla tai toisella tuoda tähän päivään ja kuulijoiden todellisuuteen.

Hyvällä puheella on aloitus, keskikohta ja lopetus. Puheen alussa on jonkinlainen ”koukku”, jolla saa kuulijat mukaan. Keskikohdassa, mutta ei välttämättä keskellä, on puheen kliimaksi, käännekohta, jonka suloisessa otteessa on puheen ydinsanoma. Hyvä puhe pitää osata myös lopettaa ja palauttaa kuulijat siihen hetkeen, jossa puhe pidetään.

Jotkut kirjoittavat puheensa etukäteen, toiset eivät koskaan. Edellisessä vaarana on, että puheesta tulee paperinmakuinen, jälkimmäinen taas saattaa levitä käsiin kuin jokisen eväät. Jollei paperilla ole edes puheen ydinkohtia, puhuja voi sortua toistamaan itseään. Kun saman tarinan kuulee kolmatta kertaa kirkkovuoden aikana, se ei ole kivaa kenellekään, eikä vähiten puhujalle itselleen.

Opetuspuheiden yleisin heikkous on siinä, etteivät ne kosketa kuulijoita. Se on hengellisessä puheessa melkoisen suuri puute. Opetuspuheista kyllä oppii yhtä sun toista Raamatusta ja kirkon historiasta, mutta jollei puhe kosketa, liikuta kuulijan sisintä, sillä ei myöskään ole vaikutusta kuulijaan.

Vaikuttava puhe edellyttää, että puhuja pistää persoonansa peliin ja suostuu vuorovaikukseen kuulijoidensa kanssa. Useinko olette tällaista kirkossamme tavanneet?

Tähän lopuksi tekee mieleni kertoa ”opetuspuheesta”, joka kirvoitti yllä olevat rivit. Liturgian lopussa ex tempore pidetty puhe kesti arviolta 15–20 minuuttia, ja se kosketteli ainakin puolta tusinaa erilaista aihepiiriä, joista iso osa ei liittynyt millään tavalla päivän aiheeseen. Tuossa yksinpuhelussa oli hyviäkin aineksia, joista olisi saanut raa´asti karsimalla kokoon jopa kelvollisen opetuspuheen. Puhujan persoona oli pelissä, mutta vuorovaikutukselle ei jäänyt sijaa. Puhe oli kuitenkin sen verran vaikuttava, että uskon sen synnyttävän runsaasti jälkipuheita.

Hyvästi itsehallinto!

Vuoden 2014 kirkolliskokous käsitteli kirkon hallinnon kehittämistä ja määritteli periaatteet hiippakuntakeskeiselle hallintomallille. Sen mukaan seurakuntien itsehallinto säilyy laajana, ja seurakunta hallitsee ja hoitaa omaisuuttaan sekä veroina kerättyjä varojaan. Budjettivallan piti edelleen säilyä seurakunnissa.

Menneellä viikolla kirkollishallitus julkisti ensimmäisen esityksensä uudesta hallintomallista. Siinä on kuvattu mm. hiippakunnanvaltuustojen ja seurakunnanneuvostojen kokoonpanoa, valintatapaa ja tehtäviä sekä uudistuksen vaikutuksia kirkon organisaatioon.

Ensi kommenttina esityksestä voisi todeta ykskantaan: hyvästi seurakuntien itsehallinto! Näin ainakin siinä tapauksessa, että itsehallinnolla tarkoitetaan oikeutta päättää omista asioista, ja ”laaja itsehallinto” kattaa myös talousasiat.

Kirkollishallituksen esityksessä seurakuntien päätösvalta omasta budjetista siirtyisi hiippakuntatasolle. Seurakunnanneuvostojen tehtäväksi jäisi esittää talousarvio ja toimintasuunnitelma piispan johtamalle hiippakunnanvaltuustolle, joka voi tehdä siihen vielä muutoksia. Seurakuntien valtuustot aiotaan lakkauttaa kokonaan.

Esityksessä kirkollisveron keruu on siirretty seurakunnilta kirkon tehtäväksi. Kaikille kirkon jäsenille tulisi sama veroprosentti. Kun verotuloista on ensin vähennetty kirkon yhteiset kulut, loput jaetaan seurakuntiin jäsenmäärän ja tulonmuodostuksen perusteella. Toisin sanoen ne palautetaan sinne, mistä ne on kerättykin. Kuinkahan tämä sitten auttaa vaikeuksissa olevia seurakuntia?

Melkein häveliäästi esityksessä todetaan, että ”seurakunnille jää edelleen päätäntävaltaa jäsenistönsä varojen käyttöön”. Sopii kysyä millä tavalla, jos budjettivalta keskitetään hiippakuntiin? Entä miten seurakunta voi enää ”hallita ja hoitaa omaisuuttaan” juuri tästä samasta syystä?

Hiippakunnanvaltuustojen maallikkojäsenet on tarkoitus valita vaaleilla, mutta esityksessä ei kerrota, millä tavalla pienten seurakuntien edustus turvataan. Itse asiassa seurakuntien määrä, rajat ja jakautuminen eri hiippakuntiin aiotaan ratkaista vasta sen jälkeen, kun uuden hallintomallin eri tasojen vastuut ja velvollisuudet on sovittu.

Esitys vaikuttaa vielä melko raakileelta, ja kirkollishallitus onkin pyytänyt hallintovaliokuntaa täsmentämään hallintomallille asetettuja tehtäviä ja tavoitteita. Tämän esityksen valossa näyttäisi toteutuvan vain megalomaaninen vallan keskitys hiippakuntiin.

Vanhoja aikoja ikävä

Suomen ortodoksisen kirkon vanhastaan myönteinen julkisuuskuva rapautuu hyvää vauhtia. Mediassa alkaa olla jo lähes kuukausittain kielteisiä uutisia kirkostamme. Vai koska viimeksi olette lukeneet jotain myönteistä?

Viimeisin soppa on keitetty kasaan Iisalmessa, jossa kirkon johto syyttää seurakuntaa huonosta taloudenhoidosta ja uhkailee jo rikosilmoituksella. Tänään (SS 16.4.) seurakunnan kirkkoherra toi esille toisenlaisen näkemyksen asioista, ja yleisön hämmästys sen kun kasvaa.

Kirkon taloushallinnossa on jotain pahasti pielessä, jos seurakunnissa pääsee syntymään Iisalmen ja Lahden kaltaisia kupruja. Molemmissa tapauksissa toimijoilla lienee ollut hyvä tarkoitus, mutta harkintakyky on pettänyt. Iisalmen osalta tosin täytyy muistaa, että matkailu- ja majoitustoimintaan liittyvän riskibisneksen juuret ulottuvat aina 1980-luvun lopulle saakka.

Tiukkoja ilmeitä Iisalmen seurakunnanvaltuuston kokouksessa,
josta kirjoitti Isalmen Sanomat 14.4.2015. Kuva lehdestä.

Kummassakin tapauksessa herättää ihmetystä se, kuinka seurakunta voidaan sitoa satojen tuhansien eurojen talousvastuuseen asioissa, jotka eivät liity millään tavalla seurakunnan ydintoimintaan. Eivätkö kenelläkään ole kellot soineet ajoissa?

Vielä kymmenkunta vuotta sitten, kun Suomen taloudessakin meni lujaa, ortodoksinen kirkko paistatteli pääosin myönteisessä julkisuudessa. Media oli sulaa vahaa isä Mitron vauhdissa, jota ei yhtään hidastanut toimittajien pikku piikittely rivien välissä. Myötätuuli loppui kuin seinään vuoden 2009 eurovaalien ehdokasjupakassa, jonka myötä kirkosta tuli hankala kumppani liberaaliin meininkiin tottuneille toimittajille.

Oltiinpa tuonaikaisesta julkisuudesta mitä mieltä hyvänsä, viime vuosina kirkon julkisuuskuva on luisunut hallitsemattomalla tavalla kielteiseen suuntaan. Ortodoksisesta kirkosta kuuluu lähinnä ikäviä uutisia, ja jollakin tavoin kirkko on kadottanut armeliaat äidinkasvonsa suomalaisten silmissä. Onko sellaiselle ajattelulle oikeasti perusteita, on jo toinen juttu.

Kymmenessä vuodessa mediakenttäkin on muuttunut. Suuri osa julkisuuskuvasta syntyy sosiaalisen median piirissä, ja siellä ei tunnetusti sanoja säästellä. Ammattimedia poimii jutunaiheensa joskus suoraan somesta, joten soppa on valmis. Tämä nähtiin viimeksi Anssi Joutsenlahden ehtoollisjupinasta (IL 12.4.), johon virallinen kirkko ei ole vastannut millään tavalla.

Kirkon johdon viimeaikaiset ulostulot erinäisissä kiistakysymyksissä ovat ruokkineet kuvaa riitojen repimästä kirkosta. Joku koiranleuka saattaisi sanoa, että sellainenhan kirkko oikeasti onkin, eikä se sitä paitsi ole mitään uutta; vilkaiskaapa vaikka apostoli Paavalin joitakin kirjeitä!

Vaikka julkisuutta ei voi hallita, siihen voi kuitenkin vaikuttaa. Tiedonvälitykseen pitäisi myös satsata, jotta sillä olisi jotain vaikutusta mielipideilmastoon ja valtamedian kirjoitteluun. Nyt kirkosta kirjoittelu on lähes yksinomaan vapaaehtoisten varassa. Ortodoksipapit paria kolmea poikkeusta lukuun ottamatta loistavat poissaolollaan.

Eikö muilla ole mitään sanottavaa?

Hanki itsellesi mielenrauha...

"Hanki itsellesi mielenrauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat." Nämä pyhän Serafim Sarovilaisen sanat nousivat mieleeni, kun tänä kauniina kirkkaan lauantain aamuna ajelin kaupungista takaisin kotiini maalle, hiljaisuuteen. Ei täälläkään aina niin hiljaista ole, sillä kevään myötä monissa pihoissa polkaistaan pärisevät sahat ja vempaimet käyntiin.

Aamu alkoi vaikuttavalla näyllä, kun satojen hanhien muodostama äänekäs aura suuntasi kohti pohjoista. Siinä käytiin ilmeisen tärkeää keskustelua matkan suunnasta ja sopivista levähdyspaikoista. Siitäpä tulikin mieleeni, että kristikansa on myös matkalla, vaikka määränpää tahtoo joskus peittyä äänekkään sanailun alle.

Sosiaalisessa mediassa on viime viikot käyty ärhäkkääkin ”keskustelua” kirkon tilasta ja
tulevaisuudesta. Toki olen itsekin kantanut korteni kekoon vai pitäisikö sanoa oksani risukasaan. Kovin kaunista kekoa siitä ei tosin näytä tulevan, sillä somesanailu on ollut enimmäkseen puhetta toisten ohitse. Näinhän se tahtoo olla ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä.

Nostetaanpa sen vuoksi esiin ilonaiheita, joita niitäkin sentään on. Kulunut kirkas viikko on ollut kirkoissamme vilkasta aikaa, kun sadat lapset ja nuoret eri puolilla maata ovat kokoontuneet lasten pääsiäisen viettoon ja koululaispalveluksiin. Omalle kohdalleni osui peräti kolme tällaista tapahtumaa, joten ylösnousemustroparia on tullut laulettua!

Koululaisliturgioita järjestetään keskimäärin kahdesti vuodessa, mutta valitettavan monelle ortodoksilapselle ne ovat ainut kosketus kirkon elämään. Tokihan asioita käydään lävitse uskontotunneilla, mutta se ei yksin riitä synnyttämään elävää suhdetta ortodoksisuuteen. Näyttää siltä, että myöskin Suomessa isovanhemmat ovat nousemassa tärkeään rooliin lasten perehdyttämisessä. Lasten pääsiäisen palveluksiin tulee lapsia usein isovanhempien seurassa, ja joissakin perheissä homma on suorastaan ”delegoitu” heille.

Siitä mielenrauhasta vielä, voiko sen saavuttaa? Oma oletukseni on, että ajoittain kyllä.

Ihmismieli on rakennettu sillä tavoin, että se kaipaa kunnossa pysyäkseen niin kuohuja kuin suvantojakin. Kirkko instituutiona on riittävän kompleksinen, joten kuohuja riittää kyllä jatkossakin. Suvantopaikat on sitten etsittävä muualta; luonnosta, ystävyyssuhteista, hiljaisesta mietiskelystä, kuka mistäkin – yhteistä rukousta ja jumalanpalvelusta unohtamatta.

Kirkkoon liittyjissä on suuri siunaus

Kirkon sivuilla kerrotaan, että pääsiäisen aikaan ortodoksiseen kirkkoon liittyy yli 70 uutta jäsentä. Monissa seurakunnissa on järjestetty tässä tarkoituksessa katekumeeniopetusta kirkkoon liittyjille. Suuri lauantai on kirkon perinteinen kastepäivä, joka tällä tavoin palautetaan entiseen arvoonsa.

Kirkkoon liittyminen on suuri tapahtuma henkilölle itselleen. Haastatteluista huokuu aitoa hengellistä iloa siitä, että vuosien ja kenties vuosikymmentenkin etsiminen ja matkanteko on saanut onnellisen päätöksen. Moni liittyjä kokee ”palanneensa kotiin”, vaikka aiempaa sidosta ortodoksisuuteen ei välttämättä olisikaan.

Jokaisella aikuisena kirkkoon liittyneellä ovat varmaan pysyvässä muistissa nuo kokemukset. Omalla kohdallani ratkaiseva liikkeellelähtö tapahtui suuren perjantain hautauspalvelukseen. Olin päättänyt, että tuona pääsiäisenä en enää katsoisi pääsiäisyön palvelusta televisiosta. Siispä ei muuta kuin matkaan!

Kirkkoon ajellessani heräsi monenlaisia epäilyksiä. Mitä siellä tapahtuu, miten toimitaan ja mitä minulta odotetaan, etten töppäilisi heti alkuunsa? Matkantekoa oli toki kestänyt vuosikausia, mutta aina se oli jäänyt jotenkin kesken. Ensi kosketuksen ortodoksisuuteen olin saanut hautauspalveluksessa kuten niin moni muukin. Pääsiäisen lähestyminen herätti kirkkoon liittymisen ajatuksen aina uudelleen.

Väkeä kirkossa ei ollut suuren perjantain iltana kovinkaan runsaasti, joten sain yllättäen kutsun ristinkantajaksi ristisaattoon. ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä…” kaikui huhtikuisessa illassa kirkonkellojen verkkaisten lyöntien saattelemana. Tunsin, että siitä hetkestä alkoi kauan kaipaamani matka kotiin.

Olen vuosien mittaan nähnyt useita kirkkoon liittämisiä, ja aina se herättää paitsi muistoja myös suurta iloa ja myötätuntoa. Voi vain aavistella, millaista jaakobinpainia itse kukin on joutunut kenties käymään lävitse. Katekumeeniopetus on toki tärkeää, mutta liittymispäätös on aina syvästi henkilökohtainen ratkaisu.

Uskon ja toivon, että niin papisto kuin kirkkokansakin osaavat ottaa kirkkoon liittyjät rakkaudella vastaan. Mahdammeko silti ymmärtää, millainen siunaus ja voimavara noin tuhat vuotuista kirkkoon liittyjää on pienelle paikalliskirkollemme? Muistakaamme kannustaa heitä mukaan kirkon elämään ja toimintaan.

Siunattua ylösnousemusjuhlaa!

Ortodoksinen sesonki käyntiin

Järvenpään kirkon kanttori Minna Jokinen tuli polkaisseeksi kivalla tavalla käyntiin ortodoksisen pääsiäissesongin eilisessä (22.3.) Arto Nybergin ohjelmassa. Virpominen ja muu informaatio paasto- ja pääsiäisperinteestä sekä kirkkovuoden kulusta oli hyvä veto suorassa lähetyksessä. Ohjelmalla oli liki 600 000 katsojaa, joten Minna käytti pelipaikan oivalla tavalla hyväksi.

Median pääsiäissesonki käynnistyy yleensä palmusunnuntaita edeltävällä viikolla, jolloin alkaa iänikuinen kiistely virpojista ja pääsiäisämmistä eli trulleista (ruots. troll). Kyse on tietysti kahdesta eri perinteestä, joiden sekoittuminen on ollut alituisena murheen aiheena ortodokseille. Itäisessä kristikunnassa monet pakanalliset perinteet kristillistettiin, joten virpominen liittyy juuri siitä syystä pääsiäisen sanomaan. Ortodoksit ovat tässä kohtaa olleet altavastaajina, mutta tällä kertaa taisimme saada Minnan ansiosta hienoisen etulyöntiaseman!

Median kiinnostus on havaintojeni mukaan ulottunut tänä keväänä myös ortodoksiseen paastoperinteeseen. Yle kertoi viikko sitten perusteellisesti suuren paaston ruuista ja paastosäännöistä, joskin himpun verran realismia olisin kaivannut sääntöjen esittelyyn tavallisen riviortodoksin ja Suomen olojen kannalta. Ylen juttu oli kuitenkin parasta antia pitkiin aikoihin tästä aiheesta.

Pääsiäinen mielletään mediassa pitkälti ortodoksien juhlaksi siinä missä joulun katsotaan kuuluvan luterilaisten tontille. Eihän sen näin tietenkään pitäisi olla, mutta ortodoksinen pääsiäinen yöpalveluksineen ja -syömisineen lienee riittävän eksoottista kerrottavaa, jota luterilaiselta puolelta ei hevillä löydy.

Surku ja sääli, etteivät toimittajat koskaan eksy suuren viikon palveluksiin. Huomaisivat, ettei se ortodoksinen pääsiäinenkään pelkkää iloa ja riemua ole. Olen joskus sanonutkin, että kirkkoon liittymistä hautovien kannattaisi aloittaa tutustumisretkensä nimenomaan suuren torstain ja suuren perjantain palveluksista, jotta syntyisi oikeanlainen kokonaiskuva asiasta.

Yhdysvalloissa joulusta käytetään usein nimitystä holiday season, holidays tai simppelisti season. Kas kun nimitys Christmas on aiheuttanut tietyissä piireissä pahennusta. Meillähän vastaavaa ongelmaa ei ole joulun eikä myöskään pääsiäisen suhteen, kiitos Mikael Agricolan keksimän uudissanan, jolle herkkähipiäisimmät voivat kehitellä mieleisiään merkityksiä.

Tällä viikolla tehdään kouluissa virpomavitsoja ja joillakin kouluilla niitä myös siunataan. Onneksi siitä ei ole kehkeytynyt suvivirren veroista kiistakapulaa mediassa – ainakaan vielä. Monikulttuurisuus on tätä päivää, mutta harva tulee ajatelleeksi, että ortodokseillakin olisi asian kanssa jotain tekemistä. Näin pitkällekö meidät on valtakulttuuriin sulautettu, vai olemmeko itse sulautuneet?

Joka tapauksessa hyvää palmusunnuntain ja pääsiäisen odotusta!

Etsivä kirkko – kuka vielä muistaa?

Selailin aamusella kirkon strategiaa 2010–2015 ihan vain pohtiakseni, kuinka suunnitelma on toteutunut. Sen johdannossa mainitaan muistorikas Etsivä kirkko -mietintö vuodelta 2007. Mietinnön johtavia ajatuksia oli niin sanottu pyhäkköseurakuntamalli eli papin ja pyhäkön ympärille rakentuva seurakunta ilman suuria byrokratioita. Kirkon strategiasta siitä ei löydy enää mainintaakaan.

Pyhäkköseurakunnan kohtaloksi taisivat muodostua lisukkeet, joilla se tarjoiltiin. Ajatuksena oli, että pappi ja kanttori voivat tilanteen niin vaatiessa olla myös kouluttamattomia ja toimia niin sanotun harrastuneisuuden pohjalta. Se oli ymmärrettävästi myrkkyä kirkon nousevalle ay-toiminnalle, mutta myös kirkon teologisen opetuksen tasosta huolestuneille. Lisäksi mallin nähtiin uhkaavan seurakuntien itsenäisyyttä.

Nyt joku jo kysyy, kannattaako tällaisen mallin perään sitten haikailla? Ehkäpä ei kannattaisi, jos kirkon tulevaisuudennäkymät olisivat yhtään valoisammat kuin nyt.

Etsivä kirkko -mietinnössä oli joitakin ”kukkasia” kuten se, että kirkon jäsenmäärän arvioitiin kasvavan 75 000:een vuoteen 2020 mennessä. Harvapa siihen tuolloin uskoi. Jäsenmäärä jumittui 60:n tuhannen vaiheille ja on nyt laskusuunnassa johtuen viime vuosien korkeista eroluvuista. Jokainen ymmärtää, mitä se ajan oloon merkitsee kirkon kyvylle ylläpitää nykyisiä rakenteita.

Suomen ortodoksisen kirkon strategia hyväksyttiin vuoden 2009 kirkolliskokouksessa. Talouden taantumalle ja sen vaikutuksille kirkon toimintaan ei strategiassa ole uhrattu montakaan riviä, koska uskoa nousuun riitti. Talouskasvun arveltiin yltävän vuoden 2008 tasolle vuonna 2015. Nyt tiedetään, että pieleen meni ja pahasti.

Mitäpä muuta mielenkiintoista strategiasta löytyy. No, ”Suomen ortodoksinen kirkko on aktiivinen ja sitoutunut osa maailmanlaajuista ortodoksista yhteisöä”. Sillä lailla, saattaisi joku tuumata. Muutoin strategia on toivottoman pitkä ja liiaksi maailmoja syleilevä. Selvästi näkee, että kyseessä on harjoituskappale. Saapa nähdä, tuleeko seuraavasta yhtään jämäkämpi.

Vuoden 2014 kirkolliskokous edellytti, että vuosien 2016–2020 strategiasta järjestettävä lausuntokierros pidetään suppeana. Piispojen ohella vain seurakuntien kirkkoherroilla katsottiin olevan riittävästi käytännön tietoa arvioida strategian painopisteitä. Erikoista on, jos seurakuntien luottamuselimet sivuutetaan kokonaan uuden strategian arvioinnista.

Entäpä se pyhäkköseurakuntamalli, josta lähdin liikkeelle. Ennustukseni on, että siihen jossain muodossa ja vaiheessa vielä palataan. Helsingin seurakunnassahan on jo otettu tämänsuuntaisia askeleita toiminta-aluejaon muodossa. Taloudellisen päätöksenteon jalkauttaminen odottaa siellä vielä ratkaisuaan.

Muualla väki on hajaantunut laajalle alueelle ja sitä on vähän. Pulaa on paitsi papeista ja kanttoreista myös aktiivisista maksavista jäsenistä. Viime kirkolliskokous peukutti hiippakuntakeskeistä hallintomallia, jota tavoitellaan vuonna 2020. Se tuskin ratkaisee kirkon perusongelmaa, passiivisuutta. Etsivä kirkko voisi lopultakin alkaa etsiä omia eksyneitä jäseniään.

Helsinkiläistä ekumeniaa

Metropoliitta Ambrosius käytti lauantain Helsingin Sanomissa (14.3.) ensimmäisen julkisen puheenvuoronsa Uspenskin tapahtumista. Kirjoituksessaan hän puolusti luterilaisen piispan, Irja Askolan kutsumista Uspenskin alttariin ”kauniina ekumeenisena ystävyyden eleenä”.

Ambrosius kertaa Uspenskin tapahtumia valikoivasti. Hän ei sanallakaan mainitse, että liturgian ektenioissa rukoiltiin myös ”piispa Irjan” ja ”piispamme Irjan” puolesta kuten arkkipiispan tiedotteessa todetaan. Tämä tapahtui Ambrosiuksen määräyksestä, minkä paikalla ollut henkilö on vahvistanut. Vielä lehtihaastatteluissa piispa pisti asian Hengen johdatuksen ja diakonien piikkiin. (Oikaisu: diakoni Heikki Kaski ilmoitti 17.3. bloginpitäjälle, että he ovat toimineet ilman piispan ohjeita tai määräyksiä.)

Ambrosius peräänkuuluttaa keskustelua kirkkomme avoimuudesta ja ekumeenisista suhteista. Piispa Askolan vieminen alttariin olikin varsin räväkkä keskustelunavaus, joka on herättänyt sekä kritiikkiä että kannustusta. Jos tuosta poleemisesta teosta tulee nyt pelkkä ekumeeninen ystävyydenosoitus, keskustelu uhkaa kuivua kasaan.

Metropoliitta Ambrosius lisää kuitenkin vettä myllyyn moittimalla kirkkoamme sisäänpäin kääntyneeksi vähemmistökirkoksi, jolla on vieläpä ylikorostunut omanarvontunto. Kritiikin kärki kohdistuu tietysti Kuopioon, jossa Ambrosiuksen ajatuksilla on vähemmän ystäviä kuin Helsingissä. ”Helsingissä on jo pitkä ekumenian historia”, Ambrosius muistuttaa. Ulottuuko se Leon Helsingin vuosiin saakka (1996–2001), sitä hän ei mainitse.

Ambrosiuksen olisi syytä tutustua myös ruohonjuuritason ekumeniaan, jossa tilanne ei vaikuta yhtä toivottomalta. Yhteyksiä pidetään, mutta lestissä pysytään kuin suutarit konsanaan toisin kuin ekumeenisissa yliskammareissa.

Osallistuin itse menneellä viikolla paastoliturgiaan, jossa oli mukana myös paikkakunnan luterilaisia. Heille oli itsestään selvää, että palveluksessa toimitaan ortodoksisen kirkon järjestyksen mukaisesti, eikä kukaan yrittänyt sooloilla. Keskustelu kirkkokahveilla oli sydämellistä ja ystävällistä puolin ja toisin.

Ambrosiuksen kirjoituksen ydin kuoriutuu vasta tekstin loppupuolella. Hän haastaa ortodokseja jakamaan alkukirkon katkeamatonta uskonperintöä ja sen aarteita muiden kristittyjen kanssa. Kauniisti sanottu, mutta edellyttääkö se ortodoksisen kirkon liturgisen järjestyksen rikkomista?

Kirjoituksen viimeistä kappaletta saattaa lukea myös pelonsekaisin tuntein. Näin piispa siteeraa: ”Oli aika, jolloin ortodoksien tehtävä oli varjella pyhää mysteeriä vainoojilta, mutta nyt on aika, jolloin tehtävänä on jakaa ja julistaa pyhä mysteeri.” Mitä hän tällä oikein tarkoittaa?

Piispan kirjoitus päättyy lähes apokalyptiseen näkyyn: Uspenskin tapahtumat eivät olleet matkan alku vaan merkittävä välipysäkki yhteisellä polulla. Piispa on kumppaninsa valinnut, mutta millaiseen ryteikköön polku mahtaa lopulta johtaa?

Vaalihässäkkää pääsiäiseksi

Eduskuntavaalit ovat tänä vuonna 19.4. eli kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen. Vaalit siirrettiin pysyvästi maaliskuulta huhtikuun kolmannelle sunnuntaille vuonna 2010. Edelliset vaalit käytiin palmusunnuntaina, ja niin käydään jatkossa kahdet seuraavatkin, sillä ne sattuisivat muussa tapauksessa pääsiäispäiväksi. Myös kuntavaalit on siirretty kevääseen.

Eduskuntavaalien siirto huhtikuulle tehtiin Matti Vanhasen kakkoshallituksen toimesta. Sitä perusteltiin lähinnä kansanedustajien mukavuudenhalulla, kuten eduskunnan pöytäkirjasta ilmenee: huhtikuussa on miellyttävämpää kampanjoida ulkosalla! Äänestysaktiivisuuteen siirrolla ei ole ollut suurta vaikutusta.

Lähetin kuutisen vuotta sitten, kun vaalien siirtoa vasta valmisteltiin, eduskuntapuolueille tiedustelun, ollaanko pääsiäistä ja sitä edeltävää paastokautta nyt uhraamassa politiikan alttarille? Sain ymmärtäväisiä, mutta ympäripyöreitä vastauksia. Lähes kaikki puolueet lupasivat rauhoittaa pääsiäispyhät vaalikampanjoinnilta. Saas nähdä, kuinka käy.

Vaalien siirto tiedettiin etukäteen ongelmalliseksi, mutta niin se vain tehtiin. Edes kristillisdemokraatit eivät nostaneet suurempaa äläkkää, ortodoksikansanedustajista puhumattakaan. Kummaltakaan kansankirkolta ei ilmeisesti pyydetty lausuntoa asiassa, koska sellaista ei arkistoista löytynyt.

Vaalilakiin tehtiin kuitenkin poikkeussäännös: jos huhtikuun 3:s sunnuntai on pääsiäinen tai sen jälkeinen sunnuntai, vaalit aikaistetaan palmusunnuntaille. Palmusunnuntaista onkin tulossa vakituinen vaalipäivä, sillä vuosien 2017 ja 2025 kuntavaalit sekä vuosien 2019 ja 2023 eduskuntavaalit joudutaan siirtämään pääsiäisen vuoksi palmusunnuntaille.

Onko palmusunnuntai sitten sen parempi vaalipäivä kuin vaikkapa pääsiäisen jälkeinen sunnuntai, mene ja tiedä.  Ainakin palmusunnuntai muuttaa nyt luonnettaan, koska se ei enää ole pelkästään kirkollinen juhlapyhä ja lasten iloinen virpomispäivä. Ehkäpä vaaleja aikaistettiin sen vuoksi, että äänestäjät pääsevät pyhiksi kesämökeille!

Mitä tämä kaikki sitten kertoo kansanedustajien suhteesta kristilliseen perinteeseen. Aika paljonkin. Yksikään heistä ei maininnut eduskunnan lähetekeskustelussa sanaa ”pääsiäinen” saati että olisi pohdiskellut vaalien ja pääsiäisen yhteensovittamisen ongelmaa. Eikä kirkon piiristäkään kuulunut poikkipuolista sanaa. Olemmeko jo antaneet periksi?

Peiliinkatsomisen paikka

Helsingin hiippakunnassa alkaa olla peiliin katsomisen paikka itse kullakin. Hiippakunnan piispa on taas kerran venyttänyt ekumenian raja-aitoja siinä määrin, että sai kirkkokansan takajaloilleen. Kahden luterilaisen piispan vieminen alttariin kahden viikon sisällä ja toisen puolesta rukoileminen liturgian ektenioissa oli liikaa arkkipiispallekin. Nyt asiassa odotellaan Ambrosiuksen selvityksiä ja arkkipiispan jatkotoimia.

Julkisuudessa (HS 4.3.) Ambrosius on tyypilliseen tapaansa vähätellyt tempauksensa merkitystä. Hänen asemassaan olevan henkilön täytyy tietää, että on aivan eri asia rukoilla liturgian ektenioissa ”tasavallan presidentin tai vaikka sairaiden puolesta” kuin ortodoksisen maailman näkökulmasta katsottuna hereettisen enemmistökirkon piispan puolesta. Eihän meidän kirkoissamme rukoilla Moskovan patriarkankaan puolesta!

Ambrosiuksen lausunnoista ja irtiotoista ekumenian saralla saisi koottua jo pienoisen pokkarin, jos joku viitsisi nähdä vaivaa. Naispappeusasia on ollut hänen agendallaan ainakin kymmenkunta vuotta ja siitä kai Uspenskin tapahtumissakin oli jossain määrin kysymys.

Tampereen piispa Matti Repo vasemmalla panagia kaulassa, ortodoksista
 papistoa sekä Tampereen tuomiorovasti Olli Hallikainen. Kuva: kirkon fb-sivu.

Tampereen piispalle Matti Revolle hän lahjoitti ortodoksipiispan keskeisen tunnusmerkin, panagian, ekumeenisena veljeydenosoituksena tämän virkaanastumisen yhteydessä 2008. Helmikuun puolivälissä Repo marssi Tampereen ortodoksisen kirkon alttariin panagia kaulassa piispan kutsumana sovintosunnuntain liturgiassa. Askolan panagia taisi unohtua kotiin, kun siitä ei löydy mainintaa Uspenskin tapahtumien yhteydessä.

Italialainen näytelmäkirjailija Luigi Pirandello kirjoitti satakunta vuotta sitten näytelmän, jonka nimi kuuluu ”Niin on jos siltä näyttää”. Se sopisi hyvin myös tämänkertaisen episodin otsikoksi. On aivan selvää, että Uspenskin tapahtumat eivät näytä ollenkaan hyvältä muun ortodoksisen maailman silmissä. Pieni paikalliskirkkomme omine ajanlaskuineen ja erikoisuuksineen on muutenkin kummajainen, joten siihen ei tarvittaisi tippaakaan lisää ekumeenista sooloilua. Tätä taustaa vasten arkkipiispan lienee ollut pakko puuttua asiaan, koska hän toimii myös kirkon ulkomaansuhteista vastaavan piispainkokouksen puheenjohtajana.

Jos Uspenskin tapahtumat menevät piispainkokouksen käsittelyyn, on mielenkiintoista nähdä, millaisessa järjestyksessä se tapahtuu. Kaiken järjen mukaan Ambrosiuksen tulisi jäävätä itsensä asian käsittelystä. Piispainkokouksen työjärjestyksen mukaan se ei siinä tapauksessa voisi tehdä päätöstä ”periaatteellisesta tai tärkeästä asiasta”, jollainen Uspenskin tapahtumat eittämättä on. Piispainkokous ei myöskään voi käsitellä sen hiippakunnan asioita, jonka piispa on poissa kokouksesta. Työjärjestyksessä ei selvästikään ole varauduttu tilanteeseen, jossa joku piispoista on niin sanotusti syytettyjen penkillä.

Ambrosiuksen ekumeeniset sormiharjoitukset eivät suinkaan ole ainut ongelma Helsingin hiippakunnassa. Piispan suhteet papistoon ja seurakuntien luottamushenkilöihin ovat paikoin pahasti tulehtuneet. Ihanteet ja todellisuus lyövät lujasti korville toisiaan. Kirkolla on kyllä kasapäin strategioita ja hyvän henkilöstöhallinnon suunnitelmia, mutta niillä ei näytä olevan mitään vaikutusta edellä mainittuihin suhteisiin.

Uspenskin tapahtumat saivat aikaan ennennäkemättömän palauteryöpyn sosiaalisessa mediassa. Monelle ne tuntuivat olleen viimeinen pisara, joka sai maljan läikähtämään ylitse. Oman piispan toiminnan lisäksi on kummasteltu myös sitä, miten ohut tietämys ev.lut. kirkon piispoilla näyttää olevan ortodoksisen kirkon perinteestä tai vaikkapa siitä, ettei perinnettä voi yhden piispan ratkaisuilla muuttaa. Ekumeeninen vauhtisokeus tuntuu vaivaavan eteläisen Suomen piispoja yleisemminkin.

Myös oman hiippakuntamme papiston ja erityisesti kirkkoherrojen toiminta ansaitsee kriittistä tarkastelua. Ei voi olla niin, että yksi vie ja muut vikisevät. Mikään kirkollinen marssijärjestys tai kanoninen komentoketju ei voi pakottaa sietämään huonoa käytöstä ja kohtelua loputtomasti. Sitä varten on olemassa työsuojelulainsäädäntö ja sen mukaiset toimenpiteet. Miksi niitä ei sitten käytetä, jos kerran tarvetta tuntuisi olevan?

Ryssänkirkkolaiset

Karjalan ortodoksievakkoja haukuttiin ryssänkirkkolaisiksi sodan jälkeen. Aiheesta on tehty samanniminen koskettava dokumenttielokuvakin Joensuussa kymmenkunta vuotta sitten. Silloin ei osattu aavistaakaan, kuinka ajankohtaiseksi elokuvan tematiikka – ortodoksisuuden ja venäläisyyden samastaminen – saattaisi vielä tulla.

Päivittäisessä uutisvirrassa ortodoksisuus liittyy yhä useammin Venäjää koskeviin kielteisiin uutisiin, Ukrainan sotaan ja Venäjän heikkoon ihmisoikeustilanteeseen. Uutiskuvissa ortodoksipappien on nähty siunaavan aseita ja asemiehiä, ja vuosi sitten Kiovan papit vastaavasti toimittivat palveluksia Maidanin aukiolla. Tuoreissa uutiskuvissa taistelijoiden taustaksi valikoituu usein paikallinen ortodoksinen kirkkorakennus.

Olen mielenkiinnolla seurannut, kuinka Moskovan patriarkaatti suhtautuu menossa olevaan veljessotaan. Päällimmäisin reaktio näyttää olevan vaikeneminen. Moskovasta ei ole kuulunut sotatoimia tuomitsevia kannanottoja, ei edes teologiseen fraseologiaan peiteltyjä, pikemminkin päinvastoin.

Patriarkka Kirilliä on lännessä kritisoitu ekspansiivisen "Venäjän maailma"-käsitteen lanseeraamisesta. Sen mukaan entisen Neuvostoliiton alueen venäläiskansojen tulisi yhdistyä rajoista piittaamatta. Presidentti Putin tarttui hanakasti syöttiin, jollaiseksi sitä ei liene ollut tarkoitettu. Seuraukset näkyvät kuitenkin niin Krimillä, Itä-Ukrainassa kuin hieman lähempänäkin.

The Guardian -lehti kertoi viime syyskuussa patriarkka Kirillin vierailusta Habarovskissa Sukhoin lentokonetehtaalla, jossa hän jakoi työntekijöille ikoneja. Kierroksen päätteeksi tehdas lahjoitti patriarkalle SU-35-hävittäjäkoneen pienoismallin. (The Guardianin tekemä käännösvirhe on korjattu ja virheellistä tietoa koskenut kommentti on poistettu blogista 6.3.2015). 

Kun ortodoksisuus yhdistyy uutiskuvissa aggressiiviseen venäläiseen nationalismiin, ollaan vaarallisilla vesillä. Kysymys kuuluu, kuinka pitkään suomalaiset kykenevät tekemään eroa näiden asioiden välillä? Tilanne käy entistä hankalammaksi, kun Venäjä on ryhtynyt hypersodankäyntiin eli väärän tiedon levittämiseen tietoverkkojen välityksellä.

Sunnuntain (25.1.) Hesarissa kerrottiin pietarilaisesta homoparista, joka hakee turvapaikkaa Suomesta. Vuosien häirinnän ja pahoinpitelyjen jälkeen mitta tuli täyteen, kun he kirkosta palattuaan löysivät kotinsa tuhottuna. Viime töikseen he keräsivät ikonit reppuun ja suuntasivat kohti Suomea.

Tuon uutisen viesti ei tainnut jäädä kenellekään epäselväksi.