sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kädestä suuhun

Joulupäivänä Vaasan seurakunnan sivuilla kerrottiin, että seurakunta saa kirkkoherran sijaisen Suomen toiselta laidalta, kun isä Matti Wallgren eli nykyinen arkkimandriitta Elia siirtyy piispallisiin tehtäviin vuodenvaihteen jälkeen. Sijaisuuden kestoksi arveltiin 2–3 kuukautta eli niin kauan kuin uusi kirkkoherra on valittu. Valintaprosessille varatun ajan pituus kielii ongelmista kirkon rekrytoinneissa.

Jokaiselle kirkon toimintaa hiukankin seuraavalle lienee selvää, että elämme papiston ja kanttoreiden suhteen kädestä suuhun -tilanteessa. Asiantila ei ole vuosien saatossa parantunut, pikemminkin päinvastoin. Avoimiin papillisiin toimiin ei ole pienemmissä seurakunnissa yhtä kahta enempää kelvollisia hakijoita, jos sitäkään. Kelvollisuudella tarkoitan tässä vaadittavaa koulutusta, mutta myös sitä, kelpaako hakija piispalle.

Kirkkojärjestyksen 63 §:n mukaan hiippakunnan piispan tulee huolehtia kirkkoherran, papin, diakonin ja kanttorin tehtävien väliaikaisesta hoitamisesta. Näinhän Vaasassa on nyt tapahtunut ja hyvä niin. Kirkkojärjestyksessä ei kuitenkaan mainita sanallakaan siitä, kenen tehtävänä on rekrytoida uusia ihmisiä kirkon tehtäviin, koulutukseen ja työuralle.

Ortodoksisen kirkon pappeja ja kanttoreita koulutetaan Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Vuonna 2014 pappiskoulutukseen hakijamäärä laski noin kolmanneksella edellisvuodesta ja kanttoreiden kohdalla koettiin suoranainen romahdus. Ortodoksisen kirkkomusiikin koulutuksen kymmeneen aloituspaikkaan oli ainoastaan neljä hakijaa!

Kirkkoherran ja papin toimiin on vastaavasti ollut sitä vähemmän hakijoita, mitä pienemmistä ja/tai syrjäisemmistä seurakunnista on kysymys. Kanttoreiden paikkoja ei ole viime aikoina juuri ollut avoinnakaan, mutta koska kirkkomusiikin koulutus kestää usein vuosikausia, tilanne voi ajanoloon käydä hyvinkin hankalaksi.

Pappiskoulutuksen kesto-ongelmana on ollut se, että huomattavan moni koulutukseen hakeutuneista on joko vaihtanut koulutusalaa tai keskeyttänyt opinnot kokonaan. Kirkon työ on alkanut tuntua vähemmän houkuttelevalta, kun asioiden todellinen tila on valjennut. Opiskelijoiden kannalta on ongelmallista, ettei pappeja vihkivillä hiippakuntapiispoilla selvästikään ole riittävää kosketuspintaa kirkon tuleviin, potentiaalisiin työntekijöihin.

Oma lukunsa ovat sitten avioliittoa koskevat kanoniset rajoitteet, joiden vuoksi pappisuralle pääsy voi viivästyä useita vuosia ja lopulta estyä kokonaan. Joissakin tapauksissa lupaavasti alkanut pappisura voi tyssätä näiden syiden vuoksi ennen aikojaan.

Ortodoksisen teologian koulutuksessa tähdennetään, ettei pappeuteen pidä pyrkiä vaan siihen kutsutaan. Kutsujaksi mainitaan usein kirkko, mikä käytännössä tarkoittaa hiippakunnan piispaa. Ortodoksipapiksi vihittävältä ei Suomessa edellytetä teologista tutkintoa, mutta kirkon toimeen sellainen vaaditaan. Oman siviilitoimen ohella papiksi aikovalla tärkeintä tuntuu olevan sopivuus tehtävään, ja siitä päättää lopulta piispa. Ilman piispan mielisuosiota pappishaaveet voi unohtaa.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Näistä en luovu

Lucian päivän aattoiltana oli Helsingissä koolla alun toistakymmentä ortodoksisen uskonnon opettajaa uuden opetussuunnitelman tiimoilta. Opettajien tarkoituksena on laatia yhdessä suunnitelma ortodoksisen uskonnon (UO) paikallisten opetussuunnitelmien pohjaksi. Perusopetuksen uudet opetussuunnitelmat tulevat voimaan vuonna 2016.

Koulujen uskonnonopetus on ollut viime vuodet julkisuudessa kovassa turbulenssissa. Paineet koko perusopetuksen uudistamiseen ovat suuria, koska oppilaat eivät tutkimusten mukaan viihdy maailman parhaaksi kehutussa peruskoulussa. Katsomusaineet ovat olleet tulilinjalla, kun on etsitty lisäresursseja uusille ideoille.

Opetuksen eheyttäminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet ovat peruskoulun uuden opetussuunnitelman pääideoita. Eheyttämisellä pyritään eroon pirstaleisen tiedon jakamisesta ja autetaan oppilasta ymmärtämään asioiden välisiä suhteita ja riippuvuuksia. Monialaiset oppimiskokonaisuudet ovat yksi väline opetuksen eheyttämisessä.

Illan aikana pohdittiin, mitä oppilaiden laaja-alaisen osaamisen kehittäminen voisi merkitä UO-aineen opetuksessa. Laaja-alaisella osaamisella pyritään vastaamaan yhteiskunnan muutoksiin, jotta oppilaat pärjäisivät koulussa ja sen jälkeen nopeasti muuttuvassa työelämässä. Näiden yleisten tavoitteiden tulisi jotenkin näkyä myös UO-aineen opetussuunnitelmissa.

Ortodoksisen uskonnon oppiaine ei kovin helposti taivu sellaiseen akrobatiaan, mitä opetussuunnitelmatyötä junailevat virkamiehet ovat kaavailleet. Kiertävillä opettajilla ei yksinkertaisesti ole edes aikaa osallistua koulujen suunnittelutyöhön, koska oppitunnin jälkeen on kiiruhdettava jo seuraavalle koululle. Ehkäpä UO-aineen yhtenä tärkeänä tehtävänä onkin tarjota oppilaille ”turvasatama” jatkuvan muutospaineen keskellä?

Kuvan ottamisen jälkeen listaan lisättiin vielä
 maailmanuskonnot.
Illan aikana opettajia pyydettiin kirjoittamaan taululle asioita, joista ei missään nimessä olisi valmis luopumaan oman uskonnon opetuksessa. Taululle ilmaantui UO-aineen keskeisiä sisältöjä, jotka tekevät siitä juuri sen tutun ja turvallisen oman uskonnon oppiaineen.

Suunnittelutyö kuitenkin jatkuu, joten pian nähdään, mihin suuntaan asiat etenevät. Oppilaiden oikeus oman uskonnon opetukseen säilyy joka tapauksessa, sillä perusopetuslakia ei tässä yhteydessä muuteta. Opetussuunnitelmat eli opsit uudistuvat ja siihen haasteeseen UO-opettajatkin yrittävät parhaansa mukaan vastata.

torstai 4. joulukuuta 2014

Pyhä Nikolaos kielsi kertomasta...

Uskontotunnilla luettiin tuttua tarinaa, jossa salainen hyväntekijä heitti yöllä rahapusseja avoimesta ikkunasta, jotta aatelisperheen kolme kaunista tytärtä olisivat päässeet naimisiin. Rahaa tarvittiin myötäjäisiin ja sitä isällä ei ollut. Avustajaksi paljastui pyhä Nikolaos, joka kielsi isää kertomasta kenellekään mitä oli tapahtunut.

– Miten me voidaan tietää siitä, jos Nikolaos kielsi kertomasta? Eikö isä totellut Nikolaosta, joka sentään oli arkkipiispa? Onko kertomus edes totta?

Nämä neljäsluokkalaisen Nikon kysymykset tipahtivat keskelle oppituntia kuin lumi talvisen metsässäkulkijan niskaan.

Pyhästä Nikolaoksesta tiedetään historiallisesti hyvin vähän, joten tiedot perustuvat suureksi osaksi legendoihin. Nikolaoksen kerrotaan jakaneen suuren perintönsä vähin äänin köyhille, minkä vuoksi hänestä on tullut niin kristittyjen kuin joulupukinkin esikuva.

Nikolaoksen kerrotaan tehneen myös lukuisia ihmeitä kuten pelastaneen laivan myrskyssä ja herättäneen mastosta pudonneen merimiehen henkiin. Näistäkään hän ei pitänyt suurta ääntä, mutta sai kuitenkin kunnioitetun aseman merellä kulkevien suojelijana.

Kun opettaja oli selvinnyt joten kuten kuiville kertomalla, että salaisuudet harvoin pysyvät piilossa ja että ennen pitkää ne yleensä paljastuvat, tipahti jo lisää kysymyksiä.

– Miten ihmeitä voi tapahtua, koska eihän niitä voi todistaa miten ne ovat tapahtuneet? Minä en ainakaan usko ihmeisiin.

Nykyajan lasten on vaikea uskoa ihmeisiin, vaikka tietokonepelien hahmot taipuvat mitä ihmeellisimpiin temppuihin. Kuolleista heräämisiä tapahtuu tuon tuosta, sillä ilman niitä sotapelien pelaaminen loppuisi lyhyeen.

Kävi ilmi, että lapset ovat hyvin perillä pelihahmojen fiktiivisyydestä. Pelimaailma ei kuulu todellisuuteen vaan sen voi sulkea nappia painamalla. Silti se koukuttaa enemmän kuin ihmekertomukset, joita sentään kerrotaan totena.

Opettaja ymmärsi olevansa suurien haasteiden edessä.

torstai 13. marraskuuta 2014

Mihin katosivat liturgian laulettavuus ja runollinen kauneus?

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Analogin nettisivuilla ja julkaistaan nyt uudelleen viikonvaihteessa Tampereella järjestettävien kirkkolaulupäivien kunniaksi.

Jo parisen vuotta kirkkokansa on ihmetellyt, mikä uuden nuottiliturgian teksteissä on vialla, kun ne eivät tahdo istua kuorolaisten suuhun. Omat epäilyni heräsivät heti kirjan ilmestyttyä, mutta kovin hiljaa ovat tähän asti asiasta olleet kirkkomusiikin ammattilaiset.

Kesällä ilmestyneen Ortodoksia-aikakausijulkaisun numerossa 52 ongelmaa ruoditaan nyt ensimmäistä kertaa julkisuudessa. Säveltäjä Jari Knuutinen Polvijärveltä käy artikkelissaan seikkaperäisesti lävitse Jumalallisen liturgian (2011) tekstillisiä ja muitakin puutteita.

Knuutinen myöntää, että vanhassa nuottiliturgiassa (1954) oli joitakin tekstikohtia, jotka saattoivat viedä nykykuulijan ajatukset sivuraiteille. Toisaalta siinä oli myös runollista kauneutta, jota uudesta versiosta puuttuu. Uudet tekstit kuulostavatkin hänestä paikoin lähes kapulakielisiltä vanhaan verrattuna.

Uuden nuottiliturgian tekstit tehtiin piispainkokouksen päätöksellä vuoden 1992 raamatunkäännöksen mukaisina. Mutta se, mikä luettuna kuulostaa hyvältä ja ymmärrettävältä, ei välttämättä enää toimikaan vanhan melodian mukaan laulettuna.

Ymmärrettävyyttä siis haluttiin lisätä, mutta onko aivan kaikkea tarpeen heti ymmärtääkään? Ortodoksisten jumalanpalvelusten kieli avautuu kyllä kirkkoon liittyjillekin, kunhan käy ahkerasti palveluksissa. Siitä tulee ajan oloon uskon äidinkieltä, josta ei millään malttaisi luopua.

Knuutisen mukaan tutut tekstit ja rakkaat melodiat muodostavat niihin tottuneille oman maailmansa, jossa sanojen osin vanhahtava runollisuus vain vahvistaa palvelusten mystisyyttä. Tähän lisäisin, että mysteeristähän liturgiassa on joka tapauksessa kysymys!

Knuutinen muistuttaa, että kun tekstiä muokataan ymmärrettävään muotoon, se samalla arkipäiväistyy. Hän kysyykin, kuinka näillä ehdoilla voidaan säilyttää tekstin laulettavuus ja runollinen kauneus?

Yhtenä esimerkkinä on autuudenjulistus eli 3. antifoni, jossa vanhan tekstin tasaisen säännöllisen rytmin luoma hypnoottisuus tuntuu Knuutisen mielestä uudessa versiossa haalentuneen. Lisääntyneiden konsonanttien ja vähentyneiden vokaalien sekä poukkoilevan sanarytmin vuoksi teksti on menettänyt laulettavuuttaan ja ilmaisuvoimaansa.

Knuutinen kysyykin, olisiko laulettavia kirkollisia tekstejä tarkistettaessa käytettävä konsultteina laulutekstien ammattilaisia samaan tapaan kuin näyttämötekstejä suomennettaessa on jo pitkään tehty? Tähän on helppo vastata: ehdottomasti olisi!

PS. Ortodoksia on mielenkiintoinen julkaisu, mutta sen saatavuudesta ei ole tietoa.
PPS. Jari Knuutinen tunnettiin 1980-luvun alussa Se-yhtyeen keulahahmona nimellä Yari.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kirkon hallinto uusiksi?

Marraskuun lopulla Valamossa koontuvan kirkolliskokouksen pitäisi polkaista käyntiin viisivuotinen hallinnonuudistus, jonka tavoitteista tai toteutustavoista ei ole selkeää yhteistä näkemystä. Kirkollishallitus näet esittää seurakuntien päätösvallan keskittämistä hiippakuntiin ja seurakunnanvaltuustojen lakkauttamista. Kirkollisverojen keruukin siirtyisi mahdollisesti kirkon keskushallinnolle.

Ehdotuksen taustalla ovat useiden Pohjois- ja Itä-Suomen seurakuntien talousvaikeudet ja pitkään jatkunut avustaminen. Pienet seurakunnat uhkaavat kuihtua käsiin, koska väki kaikkoaa keskuksiin. Voittajia ovat olleet muuttoliikettä ja maahanmuuttoa vastaanottaneet Etelä-Suomen seurakunnat. Terveitä ja sairaita yritetään siis hoitaa samoilla lääkkeillä eli hallintoa keskittämällä.

Esitystä perustellaan kanonisella perinteellä viitaten myös kirkkolain 6 §:ään, jonka mukaan ”Kirkon perusyksikkö on hiippakunta”. Kanonien laatimisen aikoihin hiippakunta tosin tarkoitti lähinnä suurehkoa kaupunkiseurakuntaa, ei sentään puolta valtakuntaa kuten meillä. Kirkon tosiasiallinen perusyksikköhän on jo pitkään ollut seurakunta, tahi paremmin sanoen pyhäkköseurakunta, yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontunut kirkkokansa ja papisto.

Kanoneilla perustellaan myös piispan toimivallan kasvattamista käytännön seurakuntatyöhön liittyvissä kysymyksissä. Näin on kuulemma ollut myös muinaisina aikoina. Ehdotuksessa ei suoraan puhuta siitä, miten taloudellinen päätöksenteko järjestettäisiin, mutta rahastahan tässä kaikessa on viime kädessä kysymys. Piispoille halutaan lisää valtaa myös talousasioissa.

Kirkollishallituksen esitys poikkeaa aika tavalla siitä, mitä Kirkon hallinnon kehittämisen jatkotyöryhmä lausui elokuun lopulla. Työryhmä totesi, ettei kirkolla ole pidemmän päälle varaa julkishallinnon tyyppiseen moniportaiseen hallintoon, koska varoja tarvitaan kirkon perustyöhön: jumalanpalvelusten hoitoon, uskonnonopetukseen, opetusmateriaalin tuotantoon ja diakoniaan. Työryhmä ei kuitenkaan esittänyt seurakuntien päätösvallan kaventamista tai sen keskittämistä hiippakuntiin.

Hiippakuntapiispojen osalta mainittu hallintotyöryhmä pohdiskeli myös sellaista vaihtoehtoa, että ainakin osa piispoista hoitaisi tehtäväänsä sivutoimisesti eli saisi toimeentulonsa jostain muusta työstä. Näinhän puolet kirkon vihitystä papistosta toimii jo tällä hetkellä.

Jokainen ymmärtää, ettei 60 000 suomalaisen ortodoksin hallinnoimiseen tarvita näin raskasta koneistoa kuin meillä nyt on. Mutta onko tätä päivää sekään, että toimivaltaa keskitetään piispoille asioissa, jotka eivät kuulu heidän ydintehtäviinsä ja joihin heillä ei ole myöskään tarvittavaa koulutusta?

torstai 6. marraskuuta 2014

Näkymättömyyden pitkät perinteet

Ortodoksit kautta Suomen ovat ihmetelleet Museoviraston vastustavaa kantaa Hämeenlinnan ortodoksisen kirkon purkusuunnitelmiin. Seurakunta haki kesällä purkulupaa aikomuksenaan rakentaa nykyiselle paikalle ortodoksisen kirkon näköinen kirkko ja seurakuntakeskus.

Museovirastolle ja Hämeen ELY-keskukselle se ei sopinut. Edellinen vetosi rakennuksen kulttuurihistorialliseen arvoon ja jälkimmäinen myös perinne- ja kauneusarvojen säilyttämiseen.

Museoviraston mielestä rakennus ”edustaa harvinaista tyylisuuntausta Suomen ortodoksikirkoissa”. Todella harvinaista, sillä jos kirkon tyhjentää ja ottaa vinoristin katolta, sitä ei kukaan tunnista ortodoksipyhäköksi. Vastaavanlaisia rakennuksia on tehty luterilaisille seurakunnille pilvin pimein.

Hämeenlinnan kirkko rakennettiin ortodokseille korvauksena Rantatorin kirkon tontin ottamisesta muuhun käyttöön vuonna 1962. Arkkitehti Mika Erno suri elämänsä ehtoopuolella sitä, että kirkko piti tehdä mahdollisimman halvalla. Se oli ulkopuolisen maksajan tahto ja se näkyy rakennuksesta.

Aikalaistodistajien mukaan seurakuntalaiset ottivat ”lahjan” vastaan pitkin hampain. Kannaksella ja muilla luovutetuilla alueilla oli näet totuttu toisenlaiseen estetiikkaan. ”Kyyrölän paloasemaksi” kirkkoa pian kutsuttiinkin, eivätkä seurakuntalaiset ole myöhemminkään tunteneet sitä omakseen.

Hämeenlinnassa on pitkät perinteet ortodoksisuuden tekemisellä näkymättömäksi ulkopuolisten toimesta. Varuskuntakirkko tuhottiin ja häpäistiin liki sata vuotta sitten. Lopputulos sinetöitiin 1920-luvun muutostöissä. Ernon suunnitelma oli jatkoa näille toimille joskin kultivoituneemmassa muodossa.

Osoittaa museoväeltä huonoa kulttuurin ja historian syvärakenteiden tuntemusta, jos ortodoksit tahdotaan kahlita ikiajoiksi näihin surullisiin muistoihin. Mitähän Euroopan ihmisoikeusneuvostossa mahdettaisiin asiasta ajatella?

PS. On historian ironiaa, että varuskuntakirkon apsis jäi purkamatta, kun rakennus muutettiin 1920-luvulla kirjastoksi. Puolikaaren muotoinen alttariuloke näkyy edelleen rakennuksen itäpäädyssä.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Löytöretkelle omaan kirkkoon

Otsikko on tällä kertaa lainattu Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan kampanjasta, jolla järjestö pyrkii saamaan seurakuntalaisia liikkeelle ja tekemään myös itseään tutummaksi kirkon jäsenille. Tapahtuma järjestettiin lokakuussa Hämeenlinnassa ja seuraavaksi sellainen on marraskuun lopulla Rovaniemellä.

Löytöretken aiheena ovat kunkin kirkon ikoneihin ja muihin pyhiin esineisiin liittyvät tiedot ja tarinat sekä kirkon elämään liittyvät kysymykset. Hämeenlinnassa piispa Arsenin ja isä Sergius Collianderin esityksiä kuunneltiin hyvin kiinnostuneena, ja tapahtuma sai liikkeelle myös seurakunnan ulkopuolisia.

Ajatus, että ortodoksi lähtee löytöretkelle omaan kirkkoonsa, on monella tavalla raflaava. Eikö ortodoksin kuuluisi tuntea oma kirkkonsa ja sen pyhät perinteet muutenkin? Niihinhän voi tutustua jumalanpalveluksissa jokaisena viikonloppuna ja paastokaudella vielä useammin.

Tässä kohtaa on todettava, että opiskeltavaa riittää kyllä ahkerallakin kirkossakävijällä. Mutta miten huonossa jamassa mahtaakaan olla ortodoksisuuden tuntemus niillä, jotka eivät käy lainkaan jumalanpalveluksissa tai joille oman kotiseurakunnan pyhäkkö on jäänyt vieraaksi? Heitäkin ilmeisesti on, kuten isä Sergius seurakuntatiedotteemme haastattelussa arveli.

Jokainen minua vähänkin tunteva huomaa, että nyt pääsin mieliaiheeseeni. En juutu siihen pitkäksi aikaa, koska olen jonkin verran puhunut ja kirjoittanut siitä aeiemminkin. Jospa miettisimme, mikä meitä estää käymästä kirkossa?

Löytöretkeläisiä Hämeenlinnan kirkossa 19.10.2014, kuva: mj
Löytöretkeläisiä Hämeenlinnan kirkossa kuulemassa piispa Arsenin esitystä.
Kaikki tiedämme, että jonkin tärkeän asian laiminlyönti nousee ennen pitkää sen tekemisen esteeksi. Olipa kyse luvatusta kylässäkäynnistä tai lenkillelähdöstä, se on sitä vaikeampaa, mitä pidemmälle lähtö lykkääntyy. Oma saamattomuus nolostuttaa, kun törmäämme ihmiseen, johon emme ole lupauksista huolimatta pitäneet yhteyttä.

Nyt olisi helppoa heittäytyä yleväksi ja julistaa, että kirkossa meillä on ystävä, joka ei hylkää huonollakaan hetkellä. Niinhän asia tietysti onkin. Ihmisinä me vain niin helposti ryhdymme miettimään, mitä muut meistä ajattelevat. Sanalla sanoen, emme enää kehtaa lähteä.

Kirkossakäynnille voi tietysti olla monia käytännön esteitä kuten pitkät kirkkomatkat, kyydin puute, väsymys, vuorotyö, sairaudet, lastenhoito ja ruuanlaitto, viikolla tekemättä jääneet kotityöt sekä omat tai lasten harrastukset. Mitä pidemmälle listaa jatkaa, sitä köykäisemmiksi käyvät perustelut.

Myös jumalanpalvelusten sisältö ja merkitys on voinut jäädä joillekin vieraaksi. Nehän ovat melko vaativia jo yksin pituutensa vuoksi, jos verrataan vaikkapa luterilaisten moneen kertaan muokattuihin ja lyhennettyihin palveluksiin. Silti kannattaisi yrittää.

Joku Lintulan sisarista oli taannoin vastannut aika osuvasti kysyjälle, joka oli ihmetellyt sitä, kuinka sisaret päivästä päivään jaksavat nousta varhain aamulla kirkkoon. ”Ei se meistäkään aina niin hauskaa ole, mutta sinne vain on mentävä. Kyllä siihen tottuu!”

perjantai 31. lokakuuta 2014

Kannettu vesi...

Turun seurakunta teki odotetusti päätöksen luopua Ortodoksiviesti-yhteistyöstä puolen vuoden kokeilujakson jälkeen. Syitä seurakunnasta ei ole kerrottu, mutta vilkaisu lehden viime numeroon kielii jotakin; entisten Analogi-seurakuntien näkyvyys lehdessä on jäänyt jo alkumetreillä suuren Helsingin seurakunnan ja muun yleisen aineiston jalkoihin kuten odottaa saattoi.

Yhteistyötä Ortodoksiviestin kanssa viriteltiin aikanaan myös Analogin taholta, mutta helsinkiläisiä se ei kiinnostanut. Tavoitteena oli aito neuvottelutilanne, johon ei kuitenkaan koskaan päästy. Sillä tavoin Analogi-seurakunnat olisivat voineet yrittää saada enemmän näkyvyyttä ja mahdollisuuksia vaikuttaa lehden sisältöön.

Seurakunnille tarjottiin lopulta täydellistä sulautumista Helsingin julkaisemaan lehteen. Seurakuntien kaipaamaa säästöäkään ei tainnut syntyä. Ainoastaan Hämeenlinnan seurakunta kieltäytyi kunniasta ja Turku jätti takaportin, jota he nyt ovat käyttäneet. Hämeenlinna ryhtyi yhteistyöhön Aamun Koiton kanssa ja sai jonkin verran säästöäkin aikaan.

Useasti olen kuullut, kuinka seurakuntalaiset eri puolilla surevat Analogin lakkauttamista. Analogi oli sentään seurakuntiensa näköinen lehti. Lehden aloittama julkaisuyhteistyö Kotimaa Oy:n kanssa oli aikanaan ainutlaatuista. Analogin kehittämiseen seurakunnilla ei kuitenkaan riittänyt tahtoa, kiinnostusta eikä resurssejakaan. Sellainen asenne johtaa ennenpitkää umpikujaan.

Ei ole salaisuus, että hiippakunnan piispa ajoi voimakkaasti Analogi-seurakuntia Helsingin helmoihin. Siinä yhteydessä voitiin puhua myös jonkinasteisesta painostuksesta. Ehkä Turun lähtö avaa nyt silmiä muissakin seurakunnissa.

Haluan korostaa, ettei hiippakunnan laajuisessa lehdessä ole sinänsä mitään pahaa tai vastustettavaa. Itse asiassa lehtiyhteistyötä pitäisi kirkon piirissä virittää paljon laajemmalta pohjalta, jotta saataisiin aikaan riittävän usein ilmestyvä ja kunnolla toimitettu ja resurssoitu julkaisu. Hedelmällistä yhteistyötä voidaan kuitenkin rakentaa vain tasavertaisuuden pohjalta. Vanha totuus kun on, ettei kannettu vesi kaivossa pysy.

torstai 30. lokakuuta 2014

”Is polla eti Despota!”1)

Ortodoksisuudesta ei tiedä paljoakaan, ellei tiedä jotain piispan asemasta kirkon hierarkiassa ja päätöksenteossa. Piispalla on ortodoksisessa kirkossa huomattavan paljon enemmän valtaa, arvovaltaa ja vaikutusmahdollisuuksia kuin vaikkapa ev.lut. kirkossa, jossa piispaksi noustaankin aivan tavallisten kuolevaisten joukosta.

Ortodoksisen hiippakuntapiispan asemaa voisi verrata paavin asemaan katolisessa kirkossa. Edes arkkipiispalla ei ole sananvaltaa toisen hiippakunnan asioihin ilman piispainkokouksen yhteistä päätöstä. Eikä piispainkokous ota käsiteltäväksi sen hiippakunnan asioita, jonka piispa ei ole paikalla.

Suomessa ortodoksipiispojen asemaa vahvistettiin vuonna 2006 kirkkolain uudistuksessa. Perusteeksi on mainittu paluu kanoniseen perinteeseen. Päätös merkitsi maallikkojen aseman heikentämistä mm. siitä syystä, että kirkollinen ylioikeus lakkautettiin samassa yhteydessä. Kirkolliskokouksellakaan ei ole välineitä vaikuttaa piispojen tekemisiin sen jälkeen, kun se on piispat tehtäväänsä valinnut.

Ortodoksisessa kirkossa ajatellaan, että pappeus pyhittää ihmisen tehtäväänsä. Pappeus on sakramentti ja piispuus on pappeuden korkein aste, joten se on erityisen pyhä tehtävä. Ja sitä se tietysti onkin, jos asiaa tarkastellaan ihanateiden ja esikuvien valossa.

Ortodoksipiispaa puhutellaan sanoilla ”isä esipaimen”. Piispa on paimenten eli pappien esimies, mutta samalla koko laumansa hengellinen johtaja. Kun pappi tai maallikko lausuu nuo kauniit mutta mystiset sanat, hän samalla asemoi itsensä suhteessa piispaansa.

Piispan ihanteena ja esikuvana on tietysti Kristus, lammasten paimen. Sen tunnusmerkkinä hän kantaa jumalanpalveluksissa harteillaan omoforia, karitsaa symboloivaa pitkänomaista liinaa. Työvälineenä piispalla on sauva kuten kristillisen kuvaston mukaan kuuluukin olla.

Piispan jumalanpalvelusasuun kuuluu myös mitra, kruunumainen päähine, jonka sanotaan symboloivan orjantappurakruunua, Kristuksen kärsimyksiä. Vääntämällä orjantappuroista kruunun roomalaiset sotilaat halusivat pilkata Jeesusta juutalaisten kuninkaaksi.

Mitra on kuitenkin ulkoasultaan kovin etäällä orjantappuroista, joten se vie helposti ajatukset maallisen vallan kiemuroihin, Bysantin hoviin, josta se tosiasiassa on peräisin. Bysanttilaisena aikana 300-luvulta eteenpäin kristillisen valtakunnan keisari ja Konstantinopolin patriarkka kävivät jatkuvaa valtataistelua, jossa piispa tahtoi tuon tuosta jäädä alakynteen. Tarvittiin ulkoinen symboli vahvistamaan piispan asemaa.

Kristikunnalla on ollut historiansa aikana piispoja joka lähtöön. Diplomaattisesti voisi sanoa, että he ovat ymmärtäneet tehtävänsä painopisteen hyvin eri tavoin. Osa on viehättynyt suuresti arvoasemastaan ja osa sotkeutunut harhaoppeihin. Kirkon historia tuntee lukuisia vallan sokaisemia ja harhaoppisia piispoja. Kaikkia ei ole tehtävä pyhittänyt.

Ortodoksien suuresti kunnioittama esipaimen Johannes Krysostomos (347–407) valittiin Konstantinopolin piispaksi vastoin tahtoaan. Häneltä ei kuitenkaan puuttunut motivaatiota tehtävään, mikä ei aina ole itsestään selvää tällaisissa tapauksissa. Patriarkkana hän puolusti kirkon itsenäisyyttä ja oikeaa opetusta siinä määrin, että se maksoi lopulta hänelle henkensä.

Krysostomoksen aikoihin ei ollut tavatonta, että Konstantinopolin piispanistuin ehti tuskin kunnolla lämmetä, kun piispa jo vaihtui. Ne olivat levottomia aikoja. Johanneksen oma kausi kesti kuutisen vuotta, ja 300–400-lukujen piispoista vain joka kolmas pysyi tehtävässään pidempään kuin kymmenen vuotta. Siihen nähden oman aikakautemme piispat ovat sitkasta lajia.

Arkkipiispa Herman oli Suomen kirkon johdossa 35 vuotta, Paavali 27 vuotta ja Johannes 14 vuotta. Trendi on ollut pitkässä juoksussa laskeva. Leo on tullut tänä vuonna toimineeksi arkkipiispana 13 vuotta ja piispallisissa tehtävissä kaikkiaan 35 vuotta. Ambrosiuksella piispavuosia on takana 26. Panteleimon toimi piispana vain 16 vuotta, joskin hän oli sitä ennen Valamon luostarin johtajana liki kaksi vuosikymmentä.

Jokaiselle kirkon asioita vähänkin seuranneelle lienee käynyt selväksi, että alamme lähestyä vahdinvaihdon aikoja. Tapahtuuko se ensi kuussa, ensi vuonna vai vasta jonkin vuoden kuluttua olisi melkein yhdentekevää, ellei hiippakuntapiispoilla olisi niin keskeistä roolia kirkon hierarkiassa ja päätöksenteossa.

Joka tapauksessa kirkon korkea johtoporras on jo pitkään ollut tilanteessa, jota politiikan puolella kutsutaan rammaksi ankaksi. Sillä tarkoitetaan yhtä tai useampaa päätöksentekijää, jonka toimikausi on lopuillaan eikä hänellä sen vuoksi ole entisenlaista toimintakykyä eikä uskottavuutta, mutta hän joutuu kuitenkin tekemään tehtävänsä edellyttämiä ratkaisuja.

Kuulostaako tutulta?

 --
 1) piispalle osoitettu pitkän iän toivotus