tiistai 16. lokakuuta 2018

Virtuaalikirkko

Hämeenlinnaan on puuhattu uutta ortodoksista kirkkorakennusta kohta kymmenen vuotta. Vuonna 1962 rakennettu kirkko on toki tullut peruskorjausikään jo huomattavasti aiemmin, mutta Hämeessä kun ollaan, hitauskin tuntuu kiiruhtamiselta. Tunnen piston sydämessäni, että hanke on yhä edelleen alkutekijöissään.

Aloitteeni pohjalta kirkon peruskorjauksen ja laajennuksen suunnittelijaksi otettiin itäistä kirkkoarkkitehtuuria tunteva henkilö, jolla oli näyttöä vastaavasta työstä. Luonnoksia alkoi syntyä melkeinpä liukuhihnalta ja niihin ihastuttiin. Rahaakin seurakunnalla oli, joten hanke tuntui olevan mahdollisuuksien rajoissa.

Jossain vaiheessa kysyttiin rakennusliikkeiden hinta-arvioita ja paljastui, että arkkitehti oli arvioinut kustannukset raskaasti alakanttiin. Pettymys valtasi alaa ja usko alkoi horjua. Sopassa oli alun alkaenkin liikaa hämmentäjiä, eikä hiippakunnan johdon kapustakaan aina pyörinyt samaan suuntaan kuin muilla.

Rakennushanke oli välillä pitkiäkin aikoja mietintävaiheessa. Peruskorjaus oli vaihtunut uudisrakennukseksi entisen paikalle, mutta ongelmia riitti muidenkin kuin Museoviraston kanssa. Yksi keskeisiä oli, ettei hankkeella edelleenkään ollut suvereenia ja osaavaa vetäjää. Arkkitehti vaihtui ja uusia asiantuntijoita ilmaantui, mutta suunnitelmien kustannusarviot olivat yhä höttöisellä pohjalla.

Keväällä 2017 jysähti sitten iso kivi niskaan; huomattava osa seurakunnan sijoitusvarallisuudesta oli kadonnut kavalluksen myötä taivaan tuuliin. Sellaisessa tilanteessa rakennushankkeesta tulee äkkiä kakkoskategorian asia. Yhteisön aika, energia, ja tahto suuntautuvat siihen, että päästään taas jollain tavalla jaloilleen, elävien kirjoihin.

Eiliseksi seurakuntalaiset oli sitten kutsuttu koolle keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Uutena kantona kaskeen on ilmaantunut kirkon hallinnonuudistus, jossa Hämeenlinnan ja Lahden seurakunnat aiotaan liittää Turun ortodoksiseen seurakuntaan. Kukaan näistä kolmesta ei sitä halua, mutta kirkollishallituksella on asiassa viimeinen sana.

Tilaisuudessa keskusteltiin myös rakennushankkeesta. Epätietoisuutta on siitä, kuinka seurakunnan sijoitusomaisuuden käy ja kuka siitä jatkossa päättää. Saadaanko uutta kirkkoa koskaan rakennettua vai joudutaanko ehostamaan vanhaa? Entä meneekö nykyinen kirkko terveyssyistä peräti käyttökieltoon? Runsaan 900 jäsenen seurakunta joutuu hajottamaan voimiaan kovin monelle rintamalle.

Supistuvan jäsenmäärän vuoksi lienee selvää, ettei seurakunnalla ole edellytyksiä säilyttää itsenäisyyttään. Monille mieluisampi kumppani löytyisi kuitenkin pääradan ja moottoritien suunnasta Tampereelta. Hämeenlinnalla on tamperelaisten kanssa yhteistyötä ja yhteistä historiaa. Mihin tämä tieto on kadonnut kirkon hallinnon uudistajilta?

Entäpä tuo otsikon virtuaalikirkko, mitä se tarkoittaa? Kirjoittaessani ajattelin niitä lukuisia uuden kirkon luonnospiirustuksia, joita on vuosien varrella valmistunut. Niistä muodostuu se virtuaalinen kirkko (oletettu ja periaatteessa mahdollinen), joka odottaa vielä tulemistaan muodossa tai toisessa. Toivottavasti minäkin ehdin sen vielä nähdä.

PS. Toimin Hämeenlinnan seurakunnanneuvoston jäsenenä vuosina 2012–2015.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Jännän äärellä

Suomen ortodoksisessa kirkossa on meneillään ikioma sote-/maakuntauudistus, jossa seurakuntien määrää aiotaan supistaa 21:stä seitsemään vuoteen 2020 mennessä. Yli kolmannes seurakunnista kuitenkin vastustaa hanketta, jonka taloudellisia ja muita vaikutuksia ei ole selvitetty riittävästi. Uudistusta tehdään lisäksi suurella kiireellä. – Kuulostaako tutulta?

Kirkon hallintoa on yritetty uudistaa ylhäältä käsin koko vuosikymmen ilman tulosta. Seurakunnilla on vahva itsehallinto ja ne ovat pitäneet puolensa. Seurakuntien yhdistämisiä perustellaan väestön valumisella Etelä-Suomeen, mikä heikentää erityisesti Itä-Suomen pienten seurakuntien toimintaedellytyksiä.

Tällä kertaa uudistajat näyttävät pelanneen varman päälle jättäessään Helsingin seurakunnan muutosten ulkopuolelle, vaikka sen pilkkomisesta on puhuttu jo vuosia. Helsingissä on kuitenkin kolmannes kirkon jäsenistöstä, joten sen edustajat kirkolliskokouksessa ja kirkollishallituksessa käytännössä päättävät, kuinka uudistuksen lopulta käy.

Uudistuksen vastustus on tiukinta Itä-Suomessa kuten arvata saattaa. Seurakuntien lausunnoista käy ilmi, että liikkeelle on saatettu myös muunneltua totuutta seurakuntaliitosten vauhdittamiseksi. Kolme itäisen Suomen seurakuntaa katsookin, että niillä on riittävät edellytykset jatkaa itsenäisenä, joten seurakuntia ei pitäisi liittää pakolla yhteen.

Pakkoliitoksia vastustava Nurmeksen, Saimaan (ent. Mikkeli ja Varkaus) sekä Taipaleen seurakuntien yhteinen kirkolliskokousaloite on parhaillaan piispainkokouksen lausunnolla.

Uusia suurseurakuntia vastustetaan myös eteläisessä Suomessa. Turun, Hämeenlinnan ja Lahden seurakunnat suhtautuvat hankkeeseen suurella varauksella, eikä kasvava Turun seurakunta näe siinä mitään hyvää, päinvastoin; Häme on kaukana kuin itä lännestä, eikä maakunnilla kuten seurakunnillakaan ole mitään toiminnallisia tai taloudellisia yhteyksiä keskenään.

Hämeenlinnaa painaa huoli seurakunnan merkittävän sijoitusvarallisuuden kohtalosta. Sitä on kerätty pitkään seurakunnan pääkirkon tulevaa rakennushanketta varten, mutta nyt potilla näyttäisi olevan useampiakin jakajia. Liitoshankkeen taloudelliset vaikutukset ovat jääneet seurakunnilta pimentoon.

Ehkä kovinta tekstiä hankkeen huonosta valmistelusta tulee Kajaanin seurakunnalta: ”Mallin toimivuus, tarkoituksenmukaisuus ja taloudellisuus ovat pelkkien arvailujen varassa. Näin löyhin perustein ei suurta muutosta pidä tehdä”, seurakunta toteaa lausunnossaan.

Arkkipiispa Leo näyttää asettaneen koko arvovaltansa liitoshankkeen taakse. Helsingin jättäminen rauhaan ja tavaton kiire puhuisivat sen puolesta, että hän haluaa uudistuksesta niin sanotusti sulan hattuunsa ennen eläkepäiville vetäytymistä.

Kumpi lie aiemmin maalissa, sote vai suurseurakunnat? Olemme siis jännän äärellä.

LUE MYÖS:
Ylen juttu aiheesta (28.8.2018)
Seurakuntien lausunnot uudistuksesta

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Rippijuhlilla

Olin vaimoni kanssa naapurin nuoren konfirmaatiokirkossa ja rippijuhlilla. Näitä kutsujahan tulee kesäaikaan itse kullekin, pääosin luterilaisessa maassa kun elämme. Arvostan tällaisia juhlaviestejä, sillä ne kertovat, että usko(nto) ja siihen liittyvät perinteet ovat tärkeitä suurelle osalle suomalaisia, vaikka median kirjoittelusta muuta voisi päätellä.

Luterilaisen kirkon aikaa sitten jättäneenä oli kiintoisaa nähdä, millaisia muotoja rippikirkolla on tänä päivänä. Mitään suuria yllätyksiä ei tullut, ei ainakaan sellaisia, joihin en olisi osannut jollain tavoin varautua ottaen huomioon, että omasta rippikouluajastakin on kulunut kohta puolikas vuosisataa.

Konfirmaatiomessu vaikutti itse asiassa aika perinteiseltä, jos niin voi sanoa, tapahtuihan se etelähämäläisessä maalaisseurakunnassa. Virsisävelmät olivat uusia, siis ajalta jälkeen 1960-luvun, ja jos sävel olikin tuttu, oli sanat muokattu uuteen uskoon. Pekka Simojoen lauluista näyttää tulleen uutta virsiperinnettä luterilaisella puolella.

Messu toimitettiin luonnollisesti naisten voimin, sillä valtaosa ev.lut. seurakuntapastoreista on tätä nykyä naisia. Päivän evankeliumiteksti (Luuk. 12:13–21) eli vertaus rikkaan miehen suuresta sadosta selitettiin hyvin ja tuotiin myös tähän päivään. Plussaa antaisin lisäksi saarnan selkeydestä ja hyvästä artikulaatiosta.

Ehtoollisaineiden siunaaminen oli ainakin tässä messukaavassa todella ripeä toimitus. Ei siihen tosin kauan mene välttämättä katolisillakaan, jos vertaa ortodoksisen liturgian melko pitkiin rukouksiin. Ilahduttavaa sitä vastoin oli, että kirkkokansasta ylivoimaisesti suurin osa osallistui ehtoolliseen.

Me suomalaiset ortodoksit olemme tietynlaisessa kiitollisuudenvelassa rippikoululle, onhan oman  kristinoppikoulumme idea kesäleireineen lainattu luterilaisilta. Meillä olisi myös opittavaa siitä, millä intensiteetillä ja välittömyydellä ikäluokan nuoria pyritään rekrytoimaan seurakunnan toimintaan mukaan.

Leirin isoiset papin johdolla tulivat konfirmaatiokirkon jälkeen laulutervehdykselle kotiin, toki isäntäväen pyynnöstä. Vierailukutsuja oli tullut samalle päivälle neljään rippijuhlaan, mikä on pitkien etäisyyksien vuoksi ilahduttava määrä. Näissä seurakunnan, nuorten ja perheiden kohtaamisissa kylvetään siementä tulevien vuosien varalle.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Omiin ympyröihin etäisyyttä

Tätä kirjoittaessa kesän alku on kauneimmillaan ja suven ihanuudesta saavat toivottavasti nauttia muutkin kuin lomalaiset. Ortodokseille kesän ei tarvitse olla pelkkää löhöämistä, sillä kirkollisia juhlia ja tapahtumia on tarjolla lähes jokaisessa seurakunnassa. Kesä on praasniekkojen aikaa ja ensimmäiset niistä on jo vietettykin.

Kesällä jos koskaan kannattaa niin sanotusti nostaa kytkintä ja vierailla naapuriseurakunnassa tai vähän etäämmälläkin palveluksissa ja juhlissa. Pienessä kirkkokunnassa on terveellistä tutustua muidenkin seurakuntien elämään ja ihmisiin. Omiin pikku ympyröihin on hyvä ottaa välillä etäisyyttä.

Vieraat tuovat myös iloa seurakuntaan varsinkin, jos tulijoita on vähän isompi porukka. Pienen pyhäkköseurakunnan palvelus tuntuu aivan toisenlaiselta, kun tavanomainen puolityhjyys täyttyy kirkkokansasta. Itse koin tällaisen iloisen yllätyksen toukokuun lopulla Hyvinkään kirkossa, jonne Itä-Helsingin ortodoksit olivat tulleet pyhiinvaellukselle isä Jyrkin johdolla.

Toinen asia on sitten se, millaisia terveisiä vieraat tuovat tullessaan. Tarkoitan epävirallista kuulumisten vaihtoa ja sen sellaista. Hyvinkään tapauksessa ei ollut moitteen sijaa, mutta kun ollaan liikkeellä pienemmällä porukalla ja tavataan tuttuja, ei ole aina helppoa erottaa, onko kuulumisten kysyjän vaikuttimena aito myötäeläminen vai silkka uteliaisuus.

Toisaalta tiedonjano on inhimillistä, ja pienessä kirkkoyhteisössä epävirallinen informaatio leviää ajatustakin nopeammin. Olennaisempaa ehkä on, millä mielellä asioista kerrotaan. Usein näissä yhteyksissä tulee mieleen liturgian loppurukousten kohta ”...että koko tämä päivä olisi meille täydellinen, pyhä, rauhallinen ja synnitön...”. Ehkä olisi parempi sulkea suunsa, mutta minkäs teet.

Pienet yhteisömme ovat haavoittuvia ja mielensä voi pahoittaa monestakin syystä. Joskus yksikin väärä sana, teko tai laiminlyönti voi johtaa yhteyden katkeamiseen tuttuun pyhäkköön tai seurakuntaan. Papistomme on tässä suhteessa avainasemassa, ja heistä paljolti riippuu, millaiseksi ilmapiiri ja ihmissuhteet seurakuntayhteisössä muodostuvat.

Joka tapauksessa kannustaisin kaikkia osallistumaan myös naapuriseurakunnan palveluksiin ja tapahtumiin. Joillekin se on jopa välttämätöntä sen vuoksi, että oman seurakunnan palvelukset voivat olla kaukana tai hankalien kulkuyhteyksien päässä. Tutustumalla uusiin kuvioihin oppii aina myös jotakin uutta.

Kun puhuin papiston tärkeydestä, samaan hengenvetoon täytyy mainita myös kanttorit. Jos pyhäköstä puuttuu oman papin lisäksi myös oma kanttori, kuorotoiminta näivettyy ja pikku hiljaa hiipuu myös jumalanpalveluksiin osallistuminen ja muu toiminta, joka on usein pienissä seurakunnissa kanttorin varassa.

Jotain on vialla, jos viidensadan ortodoksin kaupunkiyhteisössä liturgiaan osallistuu tavallisena sunnuntaina hädin tuskin 10–15 seurakuntalaista. Kun pyhäkköjen miehityksestä tai palvelusten määrästä tingitään, ollaan muna vai kana -ongelman edessä. Helppoja ratkaisuja ei toki ole, mutta työtä ainakin on tiedossa – nimittäin sisälähetystyötä.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Idän ja lännen välissä

Suomesta on sanottu, että kuulumme länteen, mutta haluamme säilyttää hyvät suhteet myös itään. Oman kirkkomme sijoittumisesta vastaavanlaisessa katsannossa ei voi sanoa samaa, mutta eipä oikein päinvastaistakaan. Olemme jossain siinä välissä, koska olemme integroituneet läntiseen kirkolliseen kulttuuriin monin eri tavoin, toisin kuin ortodoksit muualla lännessä.

Asia tuli mieleen katsoessani presidentti Koiviston hautajaisia helatorstaina. Koivistohan muistetaan Suomen läntisen orientaation takuumiehenä. Presidentin vävy Heikki Allonen totesi muistotilaisuudessa ruotsiksi, että ”hautajaispäivästä muodostui sekä valtiollinen, sotilaallinen, että oikealla tavalla hengellinen tilaisuus”. Sitaatin loppuosan merkitys jäi ainakin minulle hieman hämäräksi.

Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, vaikka hautajaispäiväksi oli valikoitunut helatorstai, Herran taivaaseenastumisen juhla. Emerituspiispa Eero Huovisen siunauspuheessa ei ollut viittausta juhlan aiheeseen, ellei yhtä kielikuvaa sellaiseksi halua tulkita. Liekö syynä Koiviston hiukan kompleksinen suhde arkipyhien siirtoon vai helatorstain vähäinen merkitys suomalaisille, mene ja tiedä. Huovisen tapauksessa kyseessä oli varmasti tietoinen valinta.

Ortodoksien osuus hautajaisjuhlassa kiteytyi kahteen otsikon kannalta merkitykselliseen havaintoon; virttä veisaavaan metropoliittaan ja Uspenskin saattokellojen soittoon. Dietrich Bonhoefferin virsi ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan” samoin kuin katedraalin kellojen ääni presidentinlinnan edustalla tarjosivat tuttua tarttumapintaa suomalaiseen ekumeeniseen todellisuuteen.

Vierailimme helatorstaina pienellä porukalla Heinolassa, Herran taivaaseenastumiselle pyhitetyn kirkon praasniekassa. Mennessä veimme kesäkukat vuoden 1999 bussiturman matkamiehenristille ja muistelimme edesmenneitä. Päivä oli jo tunnelmaltaan virittynyt valmiiksi siihen suuntaan.

Heinolan juhlassa oli tuvan täydeltä väkeä, ja erityisesti maahanmuuttajaperheitä lapsineen näkyi ilahduttavan paljon. He jos ketkä elävät sananmukaisesti idän ja lännen välissä. Muuttajille oma kieli ja kulttuuri ovat tärkeitä, mutta myös jumalanpalveluksiin ja yhteisön toimintaan osallistuminen. Maahanmuuttajat alkavatkin olla aktiivisin osa seurakuntaa myös moniaalla muualla kuin Kaakkois-Suomessa.

Kirkkomme on viime vuosina panostanut maahanmuuttajatyöhön, ja tulosta on syntynyt siellä, mihin on saatu tulokkaiden kieltä taitavaa papistoa. Muuttajat ovat edelleen kirkon potentiaalisin kasvualusta, vaikka kirkon jäsenmäärä muutoin näyttää kääntyneen laskuun. Olisi syytä kiireesti selvittää, miksi suomalaisten liittyjien enemmistö passivoituu ja katoaa vähin äänin kirkon elämästä.

Ortodoksievakot toivat seurakuntiin aikanaan melkoisen piristysruiskeen, vaikka heihin suhtauduttiin usein nurinkurisesti. Uutta verta tuovat nyt ortodoksiset maahanmuuttajat, joiden kanssa seurakuntien suomalaisten jäsenten tulisi löytää yhteinen sävel niin nopeasti kuin mahdollista. Kaikkialla tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin rohkaisevia.

Ehkäpä itse kunkin olisi hyvä siirtyä piirun verran omalle epämukavuusalueelleen ja ottaa kontaktia tulokkaisiin. Kirkossa, jossa eletään idän ja lännen välimaastossa, sen ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Näyttää näet siltä, että ilman maahanmuuttajien tuomaa kasvuvoimaa kirkkomme uhkaa lähivuosikymmeninä kutistua marginaaliin.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Huolettomuuden hyveestä

Huolehtimisesta on tullut suomalaisten uusi kansantauti. Se ilmenee usein uniongelmina; joko unen päästä ei tahdo saada kiinni tai sitten herää anivarhan aamulla murehtimaan asioita. On toki monia oikeitakin huolen aiheita tai sairauksia, jotka valvottavat. Mutta turhaa huolehtimista on ylettömän paljon.

Myös elämän hektisyys valvottaa. Ei riitä, että työ tunkee vapaa-ajalle, vaan vapaa-ajastakin on tullut työntekoon verrattavaa suorittamista. Ylikierroksilla eletyn elämän taustalta löytyy usein huoli omasta riittämättömyydestä.

Kuuluuko kristityn huolehtia tai olla huolissaan? Entä onko asioita, esimerkiksi kirkkoon liittyviä, joista saa ja kuuluukin olla enemmän huolissaan kuin jostain toisista? Onko peräti jonkinlaista ”pyhää murhetta”, joka oikeuttaisi itsensä?

Ensimmäisenä tulee mieleen Jeesuksen sana: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.” (Matt. 6:26). Maallisten asioiden murehtimista pidetään jopa syntinä, koska se osoittaa epäluottamusta Jumalan huolenpitoa kohtaan.

Myös kansanviisaudesta löytyy vastalääkettä huolestumiseen: ”Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää”, tosin sanonnan jatko kuuluu ”katsokoot viisaat eteensä”. Entisaikaan useasti viljellyn sananlaskun mukaan ”puhdas omatunto on hyvä päänalunen”.

Kristillisen eetoksen perusmoodina on huoli omasta pelastuksesta. Se ilmenee kristikunnan piirissä eri tavoin ja jopa kirkkojen sisällä esiintyy poikkeavia painotuksia. Apostoli Paavali puhuu Jumalan mielen mukaisesta murheesta, joka saa aikaan parannuksen (2. Kor. 7:10). Omien syntien murehtiminen ei ollut vierasta myöskään erämaaisille, vaikka synnin murheen sijasta puhummekin mieluummin katumuksesta.

Luterilaisen ”rautalankamallin” mukaan ihminen on pelastettu yksin sillä perusteella, mitä Jeesus on tehnyt kaikkien ihmisten puolesta. Jos kuuluu ihmiskuntaan, on pelastettu. Usko on väline, jolla omistetaan Kristuksen suorittama sovitustyö, joka koskee yleisesti koko ihmiskuntaa. (Ks.)

Siinä missä luterilainen oppi näkee hyvät teot vanhurskautumisen seurauksena, vanhojen kirkkojen opetuksessa teot kuuluvat pelastukseen, mutta niiden vajavaisuuden vuoksi joudumme aina viime kädessä turvautumaan Jumalan armoon.

Erot eivät ehkä olisi suuren suuria, ellei luterilaisen opin tulkinnassa olisi ajauduttu niin aavoille vesille kuin viime vuosikymmeninä on tapahtunut. ”Kaikki pääsevät taivaaseen” -tyyppiset irtiotot ovat tästä muutoksesta vain jäävuoren huippu.

Isä Kimmo Kallinen kertoo tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/17), että ihmisen hengellisessä elämässä on aikoja, jotka voivat viedä kauaskin kirkon ytimestä. Sellaiselle tulisi antaa tilaa ja suhtautua ymmärtäväisesti. Tuohon voisi jatkaa, että moni kirkolle uskollinen on kriisissä myöskin kirkossa tapahtuvien ikävien asioiden vuoksi.

Olisiko siitä jossain kirkon tasolla syytä olla huolissaan?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Jezuz kirkkopäivien mainosmiehenä


Nyt kun ortodoksit ovat keskittyneet pääsiäisen viettoon (16.4.–24.5.), täytyy ottaa tekstin aihe naapurikirkon puolelta. Siellä nuoria kaupunkilaisia kutsutaan kirkkopäiville Turkuun mainoskampanjalla, josta avautuu hyvä tilaisuus pohtia Jeesuksen olemusta; kuinka Hänet ymmärretään eri kirkkojen piirissä.

Uskontunnustushan on kristityillä yhteinen filioque-lisäystä (ja Pojasta) lukuun ottamatta. Mutta kuinka Jumalan Pojan olemuksen eri puolet painottuvat kirkkojen puheessa ja kristittyjen itseymmärryksessä? Sehän tässä nyt kiinnostaa.

Luterilaisten kirkkopäivien katumainoksissa Jezuz on kommentoinut tägiä muistuttavilla teksteillä kampanjaan sorvattuja mainoslauseita. Tapahtuman järjestäjien mukaan Jezuz-nimi voi tarkoittaa ketä hyvänsä tai sen voi tulkita Jeesukseksi. Siis että kommentaattori olisi Jeesus Kristus, Jumalana ja ihmisenä – vai sittenkin ihmisenä?

Mainoskampanja on herättänyt huomiota ja siten saavuttanut tavoitteensa. Kirkkopäiville osallistumista se tuskin lisää. Ainakin yksi kirkkopäiville keskustelijaksi merkattu pappi on pahoittanut mielensä ja perunut tulonsa. Sama pappi tosin taisi perua myös muuttonsa Tansaniaan, joten perumisten perumisiakin voi olla tulossa.

Jezuz-nimen käyttö kampanjassa on kirvoittanut keskustelua siitä, kumpaan suuntaan luterilaisten ymmärrys Jeesuksesta painottuu, jumaluuteen vai ihmisyyteen. Luterilaisten tunnustuskirjojen valossahan asiassa ei ole mitään epäselvää, mutta entä kirkon ja sen piirissä vaikuttavien liikkeiden puheessa ja itseilmaisussa?

Rohkenen väittää, että moni ortodoksiksi kääntynyt luterilainen tai entinen sellainen on saanut aikamoisen ahaa-elämyksen oivaltaessaan, että Jeesus on myös Jumala. Oivallusta edesauttaa Pyhän Kolminaisuuden (Kristuksen jumaluuden) runsas esiintyminen kirkon jumalanpalvelusteksteissä, veisuissa ja liturgisessa perinteessä.

Luterilaisten virsien ja etenkin hengellisten laulujen kielikuvasto on vanhastaan painottunut Jeesuksen elämään ja kärsimyksiin, jolloin tavallisen maallikon käsitys Jumalan pojasta voi saada voittopuolisesti inhimillisiä ulottuvuuksia. Lisäksi joidenkin liikkeiden julistuksessa käsitys Isästä ja Pojasta tuntuu olevan kovin dikotominen, kahtiajakautunut.

Tarkkailkaapa huviksenne eri kristillisten suuntausten kieltä; vissejä eroja löytyy vaikkei mentäisi varsinaiseen sisältöön. ”Kieli on kaiken mieli” kuten Erno Paasilinna on todennut.
Tärkeää on paitsi se, mistä puhutaan ja miten puhutaan, myös se, mistä vaietaan.

Ortodokseille tuttua sanaparia ”Kristus Jumala” tai asian yhtä selvää sanoittamista saa usein turhaan etsiä eri kristillisten tunnustusten teksteistä. Meillä Kristuksen jumaluus esiintyy valtaosassa suurten juhlien ja monien keskiarvoisten juhlien tekstejä. Lisäksi on tietysti Jumalansynnyttäjä Neitsyt, Jumalanäiti.

Jeesuksen ihmisyyden ylikorostus, joka sivumennen sanoen oli yksi 400-luvun harhaopeista, voi johtua protestanttisessa muodossaan myös siitä, ettei heidän eetoksessaan oikein ole sijaa Jumalanäidille, Jumalansynnyttäjälle. Neitsyt Marian kunnioitettu asema vanhoissa kirkoissa suojelee tällaisilta ylilyönneiltä vähentämättä kuitenkaan mitään Kristuksen täydestä ihmisyydestä.